... Ilman sähköä nimittäin. Myrsky tuli Norjasta saakka aiheuttaen Tapanina itse kunkin elämään pikku myllerryksiä. Vieläkään ei ole sähköjä saatu kaikille maassa palautettua, meillekin palautuivat keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Silloinkaan ei voinut vielä tietää, miten pitkään joutuisi otsalamppu päässä kuljeskelemaan ehtoisin ja kaikenlaisia muitakin komplikaatioita ilmeni. Tällaista en muista ennen kohdalle osuneen. Välistä saa jokainen tykönään luonnolta muistutuksen, ettei asioita sovi pitää aina niin itsestään selvinä. Eritoten semmoiset ihmiset, joilla arjessaan on taipumus tuudittautua ajatteluun kaikkivoipaisuudesta.

Henkilökohtaisesti minulle teki tuo hyvää. Liikaa nettiä, liikaa kaavoihin kangistumista. Jonkinmoinen ryhtiliike, sanoisin.  

Päivät ovat vuodenvaihteen vaiheilla lyhkäsiä. Anno Domini 2012, jonka erään muinoin Etelä-Amerikassa suoritetun ennustuksen mukaan pitäisi olla ihmiskunnan viimeinen, lumettomana valkenee. Ilmeisesti myös kostean sohjoisena.

Uuno Hiukka Koskella Tl 30.12.2011   

Missä te kaikki meette ja mitä teille on tapahtunu? Täällä sivulla on iha hiljasta.

Sen verran ite kerron että oon muuttanu Haapaveelle ja oon edelleen työttömänä. Päivät kuluu koneen ääressä eikä täällä netissäkää oo mitää mielenkiintosta enää neljännen viikon jälkeen ku täälläkää blogissa ei kukaan käy tarinoimassa.

Kertokaa teki ny jotaki. Esimerkiks että mite kesä meni, näittekö kettään meijän porukasta ja opiskeletteko vai ootteko töissä jossaki. Mitä mieltä ootte Essin ja Heidin kirjoista jos ootte lukenu/lukemassa? Mulla on menossa Sinuhe epyktiläine ni aattelin sen kahlata läpi ennen ku alotan tuttujen kirjoja lukkee.

Anni

Helteet riivaavat jo kesäkuussa. Pyöräillessä lyhythihainen paita liimautuu lähestulkoon selkänahkaan kiinni. Sateita ja ukkosia iskee varmasti pitkin suvea, vaan taitaa ne pahimmat paahteet vielä edestään löytää. Elokuussa kukaties.

Kirjoitustöitäni sillä ei juuri ole vaikutusta. Siltä osin toukokuu aika rattoisasti kuluikin. Orastava putki katkesi sen viimeisenä päivänä - noin viikon ajaksi ja hölmöstä syystä. Ikävältä tuntui se joka tapauksessa.

Se seitsemän vuorokautta olikin taas kärvistelyä perimmäisten asioiden vaiheilla. Onhan tämä ennenkin koettu ja ennenkin on vaikka minkälaisesta suosta noustu ja toisaalta taas katkeruutta sekä pelkoa siitä, että joko on tie pystyssä lopullisesti.

Enin mielipaha ei kumpua keskeytymisestä saati menetetystä aikamäärästä, vaan itsekurin ja rutiinien romahtamisesta. Ne ovat kohdaltani seikkoja, jotka eivät koskaan milloinkaan ikinä suhteellisiksi muutu.

Ne ovat kantava seinä ja kivijalka, joiden varaan työn eteneminen rakentuu.

Menossa on 4. versio samasta tarinasta, jonka parissa on kohta 18 vuotta pakerrettu. Niiden saatossa on ollut periodeja, jolloin on menty eteenpäin merkittävästi vaan myös jaksoja, joina sen on vain annettu olla. Väliin mahtuvat viimeinen vuosi yläasteella, oppisopimuskoulutus, varusmiespalvelus ja paljon paljon muuta, vaan kas kummaa, yhtäkään vuotta ei ole ohi kiitänyt, etteikö jotakin olisi tehty - eiköhän se vähän sillä lailla ole, että ihminen on eri aikoina eri asioista kiinnostunut.

Kun näin pitkään yhtä on väsätty, kyse ei välttämättä ole surullisen kuuluisasta Iisakin kirkosta. Se voi olla myös jonkinlainen kehityskaari. Kokeilevasta aloittelijasta vähä vähältä kohden parempia näköaloja.

1. ns. vihkoversio valmistui muistaakseni 1996, toinen 2005 ja kolmas, jonka tekovaiheita ehkä monet tähänkin blogiin kirjoittelevat aikoinaan todistaa saivat, 2008. Siinä on kolme osaa ja tällä hetkellä lähenen ensimmäisen loppuvaiheita. Muutokset edelliseen versioon nähden eivät tule olemaan merkittäviä, toivottavasti kuitenkin parantavat sisältöä.

Vasta tänään rohkenin ruveta uutta flowta herättelemään. Mitään onnistumisen tunnetta en saanut. Tosin en semmoista odottanutkaan.

Eivät nuo kello kaulassa saavu.

Mitä jatkoon tulee, siitä ilmoittelen myöhemmissä vaiheissa.

Hyvää, lämmintä ja aurinkoista kesäkuuta itse kullekin toivottaen!

Uuno Hiukka 

Koskella Tl   6.6.2011

 Älä sano lapsen nimeä ennen kastajaisia, enkä sanokaan. 

Täällä sataa lunta, myöhästyin (ei niin epätavallista) luennolta.

Yhtenä päivänä hiihtolomalla kirjoitin jotain kaksitoista sivua ja minun opettaja luuli, että kirjoitin koulujuttuja. Minua vähän nauratti, mutta en viitsinyt kertoa hänelle, että se olikin yksi toinen juttu. Ja mikä siinä on, että kun pitäisi tehdä opinnäytetyötä, niin IkuisuusprojektiTM kiinnostaa taas niin hulluna.

Käsikirjoituksessa on jotain 80 sivua. Tahtoisin ottaa lisää lomaa ja upota siihen. Viikon hiihtoloma ei vielä tuota tarpeeksi. Minä liityin sitä varten Nuoren Voiman Liittoon. Sitten kun saan sen valmiiksi, niin lähetän. Nyt uskallan jo ajatella, että saan sen joskus valmiiksikin. Pelottava ajatus. Yhtenä yönä heräsin keskellä yötä ja ajattelin, että tulenkohan hulluksi. Olin kirjoittanut näin: Heräsin aamulla ja menin koneelle ja kirjotiin yöhön asti ja menin nukkumaan ja heräsin ja menin koneelle ja kirjoitin yöhön asti jne. Sitten yhtenä päivänä tapasin ystäviäni, enkä paljon keksinyt sanottavaa ja sitten sanoin, että anteeksi olen omissa maailmoissani. Sitten menin takaisin kotiin kirjoittamaan. Pitäisi löytää joku kultainen keskitie. Miten se käy? 

Muutenkin, orastava olemisen kriisi. Tuntuu, että alan olla vanha, enkä tiedä mikä minusta tulee isona. Opiskelen ja se on kivaa, mutta kun kirjoitan käsikirjoitusta ja sitten ajattelen, että minähän haluan olla kirjailija. Sitten mietin, että voinkohan olla molempia ja siihen vielä päälle jotain muuta. Miksi päivät on niin lyhyitä. 

Entä te? 

Hilla

Nyt kerron, kuten lupasinkin, että julkkarit ovat lauantaina  12.2.2011 klo 20-22  Huutomerkki Ry:n Musteklubin yhteydessä Oulussa Nuclear Nightklubilla.

Täältä löytyy lisätietoja.

Tervetuloa!

HeidiR

Kaikkeen ei elämässä ole syytä suhtautua vakavasti.

Ja on ihmisiä, jotka eivät koskaan suhtaudu vakavasti mihinkään. Outoa kyllä, huolista vapaat ja toisaikaiset harhailijat useimmiten pääsevät vähemmällä, vaikkeivat pitkään eläisikään.

Uuno Hiukka                                                           19.1.2011

Samaa todistaa myös tämä alla oleva Juice Leskisen Haetarirock.

Se on vuodelta 1980 ja löytyy levyltä Viidestoista yö(Tauko III). Biisi on sangen murteellinen ja pahoittelen sillä saralla esiintyviä epätarkkuuksia.

No kato haitarinsoittaja syntyi siis

vuonna viiskytäneljä tai viiskytäviis

rasvainen kiehkura kruunasi pään

kun konttasi ulos hän äidistään

sano: minen en rupee tutin kanssa tupeloimaan

pannaanpa äitmuori kurtusta soimaan

se Haetarirock

Opinnot hylkäsi vaivalloiset

luvut ja laskut. Ja aina kun toiset

juoksivat, hyppivät, työnsivät kuulaa

soittaja lauleli: piipaapaluulaa

ja Haetarirock

Selvisi hän rippukoululle asti

siihenkin suhtautui leppoisasti

pastori huokaili: voi sitä järkee

uskontoläksy on saatanan tärkee

no mittee se pastori lapsia vainoo

mulle on uskontoläksyistä ainoo

Haetarirock

Intissä pistäysi sähköttämässä

tiitatataataa - hän oli ässä

vääpeli kehaisi: huomasin taitos

kiinnostaisiko koulutuslaitos

no eipä se kiinnosta kersantin jämä

riittävä ylennysmerkki on tämä

Haetarirock

Synkimmät yöt ja huomenet valkeet

rokkia puhkuivat haitarin palkeet

sävelet tuhannet tulimmaiset

itketti miehet ja hurmasi naiset

mut seuraan ei mennyt vaan vastaan haras

seurana mulla on kaikista paras

Haetarirock

Kuolipa viimein haitarin ääreen

hitto vie, veritulppa änkesi sääreen

soittaja silmänsä sulkee ja laukoo:

joko ny saatana soimasta taukoo!

Haetarirock

Hautajaispäivänä tihkusi vettä

silmät ne säästyneet ei kyynelettä

soittajatoverit arkkua kantaa

pastori lapioi kauhalla santaa

Kittilän kuoro soi kielellä saamen

onko nyt loppu ja onko nyt aamen

Haetarirock

Kanttori lukaisi otteita psalmista

pastori vittuili: tulipas valmista

asennon ottivat juhlavan hartaan

kukkoina tallaten haudan partaan

soittajatoverit itkua vääntää

soittaja hautansa pohjalta ääntää:

no painu jo perkeleen pastori hiiteen

lähetkö heti vai laskenko viiteen

näinköhän tappaisit riemujen tuojan

ihan kuin kolkkaisit elämältä luojan

no lue se kirja ja pura se risti

elämän suolaa on bluesi ja twisti

ja Haetarirock

Onko siitä tosiaan neljä vuotta?

Neljä vuotta siitä, kun istuimme kivikoulun nahkasohvilla haaveilemassa tai ahdistumassa tai nauramassa tai syrjäytymässä tai ihan mitä vaan! Muistan sen ajan aina siitä, että siellä sain olla oma itseni ensimmäisen kerran ja luvan kanssa.

Minulta on siis ilmestynyt runokokoelma. Siinä on vanhoja tuttuja runoja hiottuna uudelleen ja siinä on myös ihan uusiakin runoja. Kaikki neljän vuoden ajalta. Muutaman runon siemen on ajalta ennen taidekoulua.

Kokoelman nimi on Syntymä. Muistatteko, kun esiinnyin yhtenä kritiikkikeskiviikkona turkkiin sonnustauneena pidellen eebenpuista patsasta? Lausuin runon tirisevästä syntymästä. Nimi tulee siitä runosta.  Sekin on siinä uudelleen hiottuna, lyhennettynä, tiivistettynä.

En löytänyt kustantajaa. Luovutin noin 10 kustantamon jälkeen, ja päätin omakustantaa kokoelman BoD:n kautta. Mieluummin itse kuin jonkin ihan pienen kustantamon kautta. Niin koin parhaaksi. Kirjat painetaan tai oikeastaan tulostetaan Saksassa. Niitä tehdään sitä mukaa kuin niitä tilataan. Omat kappaleeni on juuri saapunut Suomeen. Pian ne ovat Limingassa. Ehkä jo huomenna pitelen kirjaa käsissäni.

Tein kokoelmaan varten omat kotisvut: http://heidirundgren.jimdo.com/

Laitan sinne aina lisää tietoa, kun sitä kertyy. Esimerkiksi arvosteluja.

Kirjaa voi tilata BoD:stä tai Suomalainen.comista tai Levykauppa Äx:stä tai Suurikuu.fi:stä.

Mutta sitä saa minultakin, ja vain minulta siihen saa nimmarin. Laittakaa postia minulle, jos haluatte kokoelman 5 euron hintaan.

Ajattelin myös elvyttää runonlausuntaharrastukseni. Kyllähän sitä kirjaa nyt pitää käydä esittelemässä tilaisuuksissa. Ja julkkaritkin pitää järjestää. 

Tämä on tehnyt hyvää, kun uskalsin ottaa taas yhden uuden askeleen. Olisinhan voinut pitää käsikirjoitusta vuosikausia valmiina laatikossa odottamassa "parempia aikoja".

Nyt kun olen saanut yhden kokoelman käsistä, voin alkaa kirjoittaa seuraavaa.

Älkää unohtako unelmianne.

Hyvää uutta vuotta 2011 kaikille!

HeidiR

2008, 2009, 2010... Ja pienen huokauksen jälkeen jo... 2011!

Kohta kolme vuotta mennyt. Kissaa ei ole ehtinyt sanoa. Niin nopeaan se aika lurahtaa kuin sanonko mikä mihin. Taas piti hivenen ikivanhojen blogikirjoitusten paisteessa lämmitellä. Niistä käy ilmi mielialat, jotka kerran vallitsivat ja ties minne haihtuivat ja ajattelee, että onko joskus voinut noin pahalta tuntua.

Että oli aika, jolloin silpuksi paperia revittiin ja päiväkaupalla asuntolan huoneessa mökötettiin.

Tunsi itsensä todella vähäpätöiseksi. Allekirjoittaneen sepustukset ovat näemmä aika lailla samaa linjaa noudattaneet. Ainainen alakulo.

Pessimismi, johon toiset jotain nokkelaa joukkoon heittivät. 

Menneet seikat palautuvat mieleen unissa. Järjettöminä ja vääristyneinä, ja huomattavasti myönteisempinä siinä valossa kuin kerran olivatkaan.

Yksityiskohdat ovat painuneet unholaan. Ei muista enää, missä järjestyksessä ja koska mitäkin on tapahtunut. Tuskin muistan sitäkään, kun kävin viime vuonna muusajuhlissa, paitsi sen tietenkin, että tulihan se reisu tosi tarpeeseen.

Tänä vuonna jätin väliin. Ihan suosiolla. Pohjanmaalla oli niitä rataongelmia, rahan suhteen olin epävarma eikä tämänvuotinen ohjelma tyydyttänyt sekään.

Olen muutaman päivän ollut huonossa jamassa. On ollut kuumetta, päänsärkyä ja muuta kolotusta. Näitä talven vaivoja. Yöt ovat olleet pahinta. Nukkuminen luksusta ja mahdollista vain särkylääkkeen kera.

Kirjoittamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Joitakin lyhyitä putkia on ilmennyt, vaan johonkin ne useimmiten lopahtavat. Alkaakseen kenties toisella kertaa uudestaan, vaikka pettymys aina sama onkin.

Soutamista ja huopaamista.

Vanhemmiten sen toki hyväksyy. Anteeksi antaa itselleen. Kertynyt kokemus kantaa ja kouluttaa kestämään vastoinkäymisiä. Nuoremmat lyövät päätään seinään ja hakevat itseään vuoden toisensa perään, vanhemmille ovat kehittyneet työkalut selvitä pinteestä jos toisesta. Itse koen olevani nyt jonkinlaisella vedenjakajalla, kun on ylitetty kolmenkymmenen rajapyykki. Joko tai. Nyt lähtee ja sitten jää tähän.

Veitsi kurkulla. Ei välttämättä tappavan vaarallinen tilanne. Sen toinen puoli on toivo. Toivo paremmista ajoista ennen muuta.

En ole halukas kertomaan näistä kirjoitustöistäni nyt mitään yksityiskohtaisempaa,

Mitä niitä kylillä huutelemaan - jos ei tahdo kuiskatakaan.

                                                                                                                           Uuno Hiukka

                                                                                                                              22.11.2010

.

Tulin kahtomaa onko täällä elämää. Mulla ol viimene työharjoittelukesä ja ny opinnäytetyön tilaaja hoputtaa niskan takana. Tuntuu et viimeks kävin ulkona toukokuus. En päässy ees kalalle koko kesänä. Yritin muistaa salasanan tälle sivulle mutta eihä siitä mittää tullu. Piti kaivella tunnukset tuolta varmasta tallesta esiille. Onkoha jo kaikki muut unohtanu tunnukset.

Tekis mieli huutaa apua, mut seinät kaatuu päälle vaik mite huutas. Seinät on lasia, sirpaleet lentäs ohtaan ja ukset kintuille jos ei kuiskis käheellä äänellä lattian rajassa nurkkaan päin. Enää ei jaksa. Pittää vaa purra hammasta yhtee et kyl mä tästä vielä selviän. Entäs jos sei auta? Iha sama, seinät kaatuu kuiteskii. Verikoirat patterin välissä vei viimesen pennin nallekarkinki. Ai että on kotone tunnelma.

Anni

Suvi paljastaa aina eläjilleen kummatkin puolensa. Paahtavan, läkähdyttävän helteen ja loputtoman vedentulon pilvisine päivineen ja tummine pilvineen - ja molemmille yhteistä lienee sekin, että ne kestävät useita päiviä putkeen.

Jopa viikkoja. Pahin kuumuus iskee useimmiten elokuussa, kun työtä tekevien lomat päättyvät ja he palailevat sorvin ääreen. Taakse jää heinäkuu, mikä on ollut pelkkää vettä. 

Talven jälkiä korjailtu. Usein maalis-huhtikuun vaiheilla olen tosi rikki, sekä fyysisesti että henkisesti, enkä tiedä miten päin olisin. Polkupyörä yalvehti uskollisesti talvehtimispaikassaan ja se nielee nyt kilometrejä kovalla syötöllä.

Fillarointi on minulle itsestään selvyys. Pitkiäkin matkoja olen sotkenut, vaan viime vuosina olen tyytynyt vähempään. Mitä etäämmälle tunkeutuu, sitä suurempi on riski, että pyörään tulee jokin vika. Rengasrikko esimerkiksi tai sitten loppuvat voimat. 

Elämän yksi tärkeimmistä asioista on ehdottomasti liikkeelläolo, liikkeelle pääseminen ja ylipäätään siitä nauttiminen. Ihminen, joka ei pääse liikkeelle, on jollain tapaa halvaantunut. Paitsi ettei se tee mitään, ei se myöskään kykene ajattelemaan. kun olen liikkeellä, ajattelen ja päättelen jatkuvasti. Niin, ja noudatan tietysti liikennesääntöjä. 

Ihminen, joka ei ole tekevää tyyppiä luonnostaan, joutuu opettelemaan... tekemisen taidon.

Uuno Hiukka

30.5.2010