Kohtaisin kerran metsässä pienen kauniin linnun. Se oli hauras ja pehmeä. Sillä oli punaisia ja harmaita höyheniä höyhenpeitteessään.

Ihailin sitä, kun se pyrähteli oksalta oksalle ja piiloon oksien taa. Kun aurinko tuli esiin, lintu lennähti kannolle ja röyhisteli punaisia höyheniään. Harmaita se yritti piilottaa. Mutta siinä se ei onnistunut.

Lintu ei huomannut kuinka sen punaiset sulat hehkuivat kauniisti, koska se keskittyi tunkemaan harmaita sulkiaan punaisten alle.

Lopulta se painoi päänsä siipensä alle.

Lintu lensi nopeasti koivuun piiloon ja repi salaa pienellä terävällä nokallaan harmaita pois. Kuulin ja näin sen koivunlehtien takaa. Veri valui sen ohutta nahkaa ja koivun valkoista runkoa pitkin. Höyhenet leijailivat maahan. Lopulta se oli saanut revittyä kaikki harmaat pois. Lintu tuli esiin.  Se oli nyt punasulkainen, mutta puoliksi kynitty ja repaleinen.

Lintu seisoi ylväänä kannolla ja vapisi kivusta. Aurinko poltti sen arkaa nahkaa, jota harmaat sulat eivät enää suojanneet. Se yritti laulaa. Siihen sattui liikaa, jotta ääntäkään olisi tullut nokasta.

Astuin askeleen lähemmäksi.
- Miksi revit hienot harmaat sulkasi pois?

Lintu säikähti ja lensi nopeasti takaisin koivuun piiloon.

Minä astuin askeleen taaksepäin ja huokaisin. Menin metsän varjoon odottamaan.

Lintu jäi odottamaan sulkasatoa, joka toisi lopulta kaikki sulat takaisin: sekä punaiset että harmaat.

Ehkä se kerran tulisi esille ja laulaisi kauniisti auringonvalossa punaharmaissa sulissaan. Se oli niin kaunis. Ehkä silloin pieni lintu ei säikähtäisi minua.

Minä itse lensin hitaasti suureen mäntyyn, varjoihin lepäämään ja puhdistamaan kuluneita vihreänharmaita sulkiani. Nahkani oli arpinen. Joskus vanhat haavat voivat alkaa vuotaa. Täytyi lentää siis varovasti.

Vaikka nokkani oli suuri ja raskaat siipeni kömpelöt, oli sisälläni pieni linnun sydän. Se sykki, arkana lepatti.


Heidi