Jään maanantai-aamuna kotiin, mutta en nukkumaan.
Aloitan viikon olemalla yksin.
Pitkästä aikaa olen ja hengitän omaan tahtiini:
hitaasti.

Kävelen kauppaan ostamaan ruisjauhoja. Minulla on yöpaita takin alla ja pipo peittää sekaiset hiukset. Katson varista, kun se kumartaa kaulaansa mennessään verkkoaidan alta, ja ajattelen, että se on kaunis noin, liikkuessaan juuri kuten sille varikselle on ominaista. Meidän pitäisi katsella enemmän variksia.

Ikkunamiehet ovat jättäneet patterin taakse sahanpurua ja kyprokkipölyä. Pöly alkaa haista kun laitan patterin isommalle, mutta haluan tänne lämmintä. Kahvinkeitin on rikki. Keitän teetä. Vatsa ja rintakehä tuntuvat vieläkin haurailta, on kuin niiden lävitse olisi puhaltanut raakaa pakkasilmaa. Tämä siitä, että en osannut pitää omia rajojani. Kestää kauan hengittää ulos ihmisten onnettomuus ja turhautuminen, ja niiden jälkeen tulee oma turhautuminen, joka jäi tuntematta. Jossakin niiden alla on kai tunne, joka on nyt.

Teelehtien murut ja heijastukset kelluvat mukissa. Voikohan teestä lukea tulevaisuuden, mietti ystäväni (tämä samainen mustapukuinen tyttö, jonka nähtiin kulkevan Ismon kanssa). Ehkä voikin. Ehkä sen oppisi pikkuhiljaa, jos osaisi katsoa joka kerta ennen kuin juo. Katson kupin pohjaan, kunnes lehdet pysähtyvät. Ne jäävät hajalleen kuin tähdet tai ilman atomit. Annan katseen sumentua niiden lävitse, maailmaan, joka on enemmän minussa kuin missään muualla. Tulevaisuutta en näe. Surua kylläkin.

Juon haalenneen prinsessateen. Se on ruosteen väristä ja vähän liian vahvaa. Ulkoa tulee käsivarsille ja kupin reunaan terävä lokakuun valo. Päätän lähteä ulos, koska autot ovat jo kadonneet kerrostalon pihasta. Maisemassa ei kulje neljään saakka kuin muutama työtön; muutama äiti, vaunut ja kauppakassi; ehkä pyöräilevä postinjakaja oransseine satulalaukkuineen. Lähin kelvollinen metsä on Kaijonharjussa asti.

Edith