- Tämä meidän koti on kuin opiskelijakämppä, hän sanoi maaten vierelläni, huokaisi kuin luovuttaneena ja veti peiton tiukemmin päällensä.

Niin, tämä taitaa olla. Kaikki on heitetty ympäriinsä, näyttää väliaikaiselta, huonekalut ja tekstiilit eivät sovi yhteen. Ne riitelevät keskenään. Makuuhuoneen sentään sain suunniteltua ja sisustettua voimapaikaksi. Muut huoneet hylkäsin. Ei ole syytä vaihtaa verhoja, koristella vuodenaikojen mukaan.

- Kaikki johtuu siitä, ettei minulla ole motivaatiota. Eihän meillä edes käy kukaan kylässä! sanoin, vaikka tiesin, ettei tuo ole oikea syy. En vain tiedä oikeaa syytä. Jotain oli sanottava. Eihän asuntoa sisusteta muita varten. Tämän makuuhuoneenkin sisustin itseäni varten. Ostin afrikkalaista kangasta, ompelin verhot, ostin tumman hyllyn lamppuja ja puisia patsaita varten, maalasimme seinät rauhoittavan hiekanvärisellä maalilla. Nyt voin levätä tässä.

Mutta miksi hylkäsin muut huoneet? Eräs runoilija Aukealla sanoi, että muuta ei ole kuin huoneita. Missä huoneessa sinä olet nyt pimeänä iltana? Sinä.

Syksyllä. Nyt. Iltaisin minä istun kylmällä, sinisellä sohvalla tai makaan apaatisena nuhruisella kukkasohvalla. Kuuntelen kuinka tyttäreni tappelevat keskenään, keksivät pelottavia mörköjuttuja ja pelkäävät pimeää sen vuoksi. Ihan niin kuin aikuisetkin. Mekin keksimme pelottavia asioita, alamme pelätä ja unohdamme, että alunperin keksimme ne täysin tyhjästä.

Odotan sitä, että tulisi yö ja tytöt alkaisivat nukkua. Netissä en ole tällaisena iltana, koska siellä on tuolloin hän. On hänen vuoronsa.

Kun on nukkumaan menon aika, hautaudun punaisen peittoni alle ja alan lukea runoja tai jotain muuta.

Sellaisena iltana, kun hän on urheilemassa, istun netissä. Lueskelen blogeja, Aukean tekstejä, kirjoitan sähköposteja, luen Iltalehden ja -Sanomien verkkosivuja. Kaikkea tuollaista, johon ei tarvitse niin kovasti keskittyä. Sillä välillä joku haluaa mennä pissalle (eikä yksin uskalla, kun on se mörkö) tai jollakin on jano tai nälkä tai sitten syntyy riita, johon tarvitaan erotuomaria. Katson tyttöjäni ja tunnen äidillistä syyllisyyttä. Haluaisin antaa heille paljon enemmän kuin nyt pystyn. Enemmän lämpöä ja rakkautta. Nyt kasvoni ovat liian vakavat ja kulmani kurtistuvat liian usein. Ja liian usein sanon kohta... ihan pian...kirjoitan tämän vielä ja luen tämän.. ja sitten. Pakko kirjoittaa, olla yhteydessä lukien muiden kirjoituksia. Siksikö kirjoittajat ovat yleensä naimattomia ja lapsettomia? Siksikö?

(Kyllä joskus innostun. Askartelemme, leikimme, värkkäämme, keskustelemme, vitsailemme, pelailemme, mutta näin syksyllä tuntuu kaikki tuo kiva vähentyvän ja käpertyminen talvihorrokseen alkaa)

Niin ne illat kuluvat. Iltayöt täyttyvät keskusteluista hänen ja minun välillä. Me lämmitämme toisiamme ja ihmettelemme miksi aika on jähmettynyt paikoilleen harmaana.

Mutta nyt tulevana keskiviikkona minulla on vapaata päivällä. Lähden jo aamulla Ouluun.

Kaipaan tietynlaista läsnäoloa, näkemistä ja kuulemista ympärilleni. En osaa sitä sanoin määritellä. Tunnistan sen kyllä, kun kohtaan oikeanlaista olemista  - minulle oikeanlaista.

Joskus tunnen olevani niin toivoton tapaus, että ainoa keino saada riittävä määrä sosiaalista vuorovaikusta päivittäin itselleen on maksaa siitä. Siis maksaa seurasta. Eihän se ole oikeastaan mitenkään uutta. Minä maksoin ihmisten seurasta viime vuoden elokuusta tämän toukokuuhun. Maksoin siitä iloista, että sain olla Limingan taidekoulussa, sain opetusta, sain tulla kuulluksi, sain kuunnella muita, sain olla yhteisön jäsen.

Maksoin kivikoulun sohvan nurkasta, siitä maksoin.

Nyt en enää maksa siitä. Nyt olen ulkopuolinen.Vierailija.

Mukaani lähti paljon hyviä muistoja, ystäviä ja kontakteja ja tämä blogikin. Mutta ystäväni, kontaktini, muistini lipuu ilta illalta kauemmaksi, koska en voi koskettaa, olla samassa tilassa...

Mikään ei korvaa sitä, että päivittäin saa olla kosketuksissa ja tekemissä ihmisten kanssa, jotka tuntuvat läheisiltä, perheeltä, rakkailta, taidekoululaisilta, kirjoituslinjalaisilta. Voi, kuinka halaan ja pidän sylissäni tyttöjäni. Voi, kuinka lämpimiä he ovat. Ja iltaisin käperryn hänen syliin.

Joku kirjoittava ihminen totesi, että hän kirjoittaa, koska hänellä ei ole omaa elämää. Kirjoittaa, kun ei osaa elää itse. Kirjoittaa itselleen elämän, jota ei ole.

Enkö minä osaa elää? Ihailemani runoilija Kai Nieminen totetaan yhdessä runossaan kaikkien lopullisten totuuksien jälkeen, ettei osaa elää, vieläkään.

Kummallisella tavalla nyt tunnen eläväni. Olen rehellisesti huokaissut sanoja esiin ja elän. Kai minäkin elän kirjoittaessani. Kirjoittaessa olen yhteydessä ja minä puhun. Uskallan nyt puhua sinulle. Tämä koko kirje on oikeastaan sinulle. Älä kysy kuka sinä olet. Haluatko todella tietää, että ajattelen sinua? Tai älä kysy sen vuoksi, että ehkä petyt, ettet se ollutkaan sinä.

Nyt puhun sinulle.

Osaatko sinä elää? Onko sinulla iltaisin koti täynnä läheisiä ihmisiä ja tunnet, että sinut kuullaan kokonaisvaltaisesti? Sinua rakastetaan ja ennen kaikkea sinä rakastat? Et käperry vihamieliseen solmuun ja murise hiljaa kaikelle? Sinun pääsi päällä ei leiju musta, näkymätön uhkaus: Minä eristäydyn, koska minut on eristetty!

Minulla on kummallinen käsitys, että sinun kotonasi häärii iloisia ihmisiä ystävien seurassa. Ehkä ei juuri sinun kotonasi, mutta sinulla on sellaisia ystäviä, joiden luokse voit mennä aina, kun tahdot. Ehkä juodaan viiniä, kuunnellaan musiikkia, luetaan runoja ääneen, pelataan seurapelejä ja jaetaan ilot ja surut. Joskus kuvittelen, että tuollaista on kaikille muilla paitsi minulla, aivan kaikilla muilla.

Ehkä totuudenmukaisempi kuva on se, jossa sinä käperryt sohvan nurkkaan tuijottamaan apaattisena tv:tä (aivan kuin minä, aivan kuin niin kaikki muutkin). Olet yksinäinen, hyljätty ja paleleva.

Hylkäsinkö minä sinut vai hylkäsitkö sinä minut?

Kumpi mielikuvaa on oikea? Olenko keksinyt itselleni mörön, jota pelkään vaikka sitä ei ole olemassakaan?

Eipä sillä ole väliä... Syksy on tullut, ja rakastaminen on vaikeaa. Silti tahtoisin, niin kovasti tahtoisin, olla onnellinen. Ja vielä enemmän minä haluan, että sinä olet onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

HeidiR