Elämä on elämää, life is life, vaikka se olisi hivenen hiljaisempaa tai väritöntäkin. Pitkin elämääni olen saanut kuulla toisilta, miten pitäisi olla ja elää kunnolla, mutta en tässä kohtaa usko muutokseen itseni saati ylipäänsä kenenkään kohdalla.

Kun miltei vuosi sitten muutin Tampereelle, muistan olleeni paitsi toiveikas myös kaikella tapaa hämmentynyt.

Verkkaisesti kaikki on asettunut uomiinsa työelämää myöten ja näyttäisi siltä myös, että olen onnistunut jossakin lähestulkoon mahdottomassa: yhdistämään menneisyyttä ja nykyhetkeä. Vaan palataan siihen tuonnempana syksyllä.

Lähdin pohjoiseen. Otin töistä vapaata, hyppäsin junaan ja saavuin eilen Ouluun, ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen! Työläiden vaiheiden jälkeen linjapiilillä Liminkaan ja tällä hetkellä kirjoitan tätä hotellihuoneessa. Hotellissa, jota ei edes ollut vielä silloin kun täällä viimeksi oleilin.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, se on jumalauta ikuisuus enkä sitäkään taustaa vasten kykene selittämään, miksi minusta tuntuu, etten olisi ikinä poissa ollutkaan. Jollain mentaalitasolla kaiketi täällä olen ollutkin viimeiset neljätoista vuotta. Kiinnyin Liminkaan, Ouluun ja monen muuhun seikkaan ja ajan kuluessa taas etäännyin ja vieraannuin.

Taidekoulu on sillä lailla pysynyt ennallaan, että paikat ovat suht samoja eikä niitä tarvinnut töin tuskin muistella ja hakea eilen iltahämärässäkään. Oppilaat ovat luonnollisesti uusia ja vieraita, kuitenkin heistä aistii paljon samanhenkistä kuin omilta opiskeluvuosilta. Nyt kun on vielä näitä uusia linjoja, jopa teatteria.

Pahalta sen sijaan tuntuu, ettei kirjoittajalinjan tarina aikoinaan jatkunut. Olen monasti miettinyt, olisinko vieraillut täällä useammin, jos täällä yhä päntättäisiin lyriikkaa ja proosaa ja näkisin uusia oppilaita uurastamassa myös sillä saralla. Hyvää syksyä!

Oskari Peltola 8.9.2020 

Olen lukuisat kerrat harkinnut, pitäisikö tästä blogitouhusta heretä kokonaan. Mutta sitten taas ajautunut takaisin. Joko siksi, etten ole muutakaan keksinyt tai pääni sisäinen lamppu on palanut kirkkaana loistavaa ideaa. Niitäkin yhä syttyy, eikä sillä ole merkitystä kuinka usein. Olinhan taannoin jopa kokonaisen vuoden poissa eikä se tappanut innostustani, jonka muuten uskon kestävän läpi elämän vähän niin kuin maksankin. Sitä paitsi olen aina pitänyt jonkinmoisena hyveenä sitä, etten ole mennyt mukaan mihinkään sosiaaliseen mediaan. Jos niin olisi käynyt, niin tärviöllä olisin ja perin pohjaisesti.

Uuno Hiukka 1.3.2017

Näin jokin aika sitten Vadelmavenepakolaisen, sen Miika Nousiaisen esikoisromaanin pohjalta tehdyn rainan, jossa päähenkilö suomalainen Mikko Virtanen kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen. Hän haluaa ruotsalaiseksi, maksoi mitä maksoi. Lopulta miehen käy niin kuin odottaa sopii, hän pelkästään löytää suomalaisuutensa uudestaan.

Tällaisiin "kansalaisuustransvestiitteihin" tuskin törmää oikeassa elämässä, silti jo silkka mahdollisuus pistää ajattelemaan meidän suhtautumista Ruotsiin ylipäätään. Maahan, joka ei millään muotoa ole vihollisemme vaan eemme toisaalta koe ystäväksikään. Onko ruoho todella vihreämpää Pohjanlahden toisella puolen? En jaksa enää tällä iällä uskoa, että kyse on kateudesta, siitä pääsimme yli jo 90-luvun puolivälissä, kuitenkin aika ajoin ilmaantuu eteemme seikkoja, joita emme voi kuin ihmetellä. Missä menee Ruotsi, seuraako Suomi aina vanavedessä kuin matkiva apina vai liekö meillä vaihtoehtoiset polkumme.

En ole käynyt kuin Tukholman satamassa kääntymässä, joten sen konkreettisempaa kosketusta minulla ei länsinaapuriin ole. Johtopäätelmissäni olen siitä huolimatta tullut tuloksiin, että on olemassa kaksi Ruotsia. Ensinnäkin semmoinen Astrid Lindgrenin aina iloinen ja inhimillinen satumaa. Peppi Pitkätossun, Vaahteramäen Eemelin ja Alfons Jokisen sanoisiko sosiaalidemokraattinen lintukoto, jossa kaikki osallistuvat, voittavat ja elävät täyttä ja onnellista elämää, vaikka joskus taivaan rantaan jokunen mustempi pilvenreunus työntyisikin.

Toiseksi on päinvastainen Henning Mankellin, Stieg Larssonin sekä muiden mainetta niittäneiden dekkaristien Ruotsi, jossa arkipäivää ovat raa'at henkirikokset, törkeät salaliitot ja valtion perustuksia ravisuttavat skandaalit. Niin, olisi suurta valhetta väittää, etteikö Ruotsillakin olisi omat sisäiset ongelmansa ja kansalliset traumansa.

Suomi ja Ruotsi olivat vuosisatoja sama valtio. 1600-luvulla jopa eurooppalainen suurvalta, joka historian vaihe tulee useimmiten sivuutetuksi tai unohtuu tyystin. Tosin Suomi oli siinä yhdistelmässä vain joukko maakuntia, ilman minkään laista autonomiaa saati vähäisiäkään itsenäisyyspyrintöjä. Meille merkitsi tuo aika lähinnä lähtöjä kaukaisille taistelukentille sotimaan ja verorasituksia. Käytännössä siis oman onnemme nojassa.

Välistä rellesti täälläkin vieraita miehitysjoukkoja. Ohessa nälkävuodet ja kulkutaudit kylvivät tuhojaan. Yleisenä historian tulkintana onkin voimaan jäänyt, ettei Suomi juuri hyötynyt osana Ruotsin ajan myötä pirstoutunutta valtakuntaa. Kun Suomi siirtyi 1809 osaksi Venäjän keisarikuntaa, käynnisti sen kaksi kehitysvaihetta. Suomesta tuli autonomia ja runsas sata vuotta myöhemmin uusi ja todellinen kansakunta Euroopan kartalle. Kutistunut Ruotsi sen sijaan muuttui 1800-luvulla uudenlaiseksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Se ei esim ole sotinut yli 200 vuoteen.

Eräässä seikassa Suomi jotenkin yllätti Ruotsin ja aika lailla myös minut. Kumpikin liittyi EU:hun samaan aikaan, mutta Suomi siirtyi markasta euroon ja Ruotsi pysyi kruunussaan. Sukkelaa on se syystä, että me suomalaiset olemme miltei poikkeuksetta olleet aina niitä muutosvastarintaisia metsäläisiä ja Ruotsi puolestaan purjehtinut kaikkeen uuteen ennakkoluuluttomasti ja eturintamassa. No, nyt joka tapauksessa taas mäkätetään, jotta tuo kruunussa pitäytyminen on pelastanut Ruotsin, kun sen taloudella hyvin pyyhkii ja Suomi kyntää pohjalukemia.

Epilogina ei auta kuin ihmetellä ja nostella kulmiaan. Yhdistäviä tekijöitä taitaa sittenkin olla enemmän kuin erottavia. Mutta yksi nahoissa tuntuva ero on ja pysyy ikuisesti. Nimittäin kieli. Suomessa jaksetaan rutista pitääkö tuota toista kotimaista opettaa koulussa vai ei. Sen puoleen ei Ruotsissa ole suomen kielellä erityisasemaa ollenkaan.

Uuno Hiukka Koskella Tl 1.2.2017

Itsepetosta sanoa, ettei aika muka kulu. Se etenee hurjaa haipakkaa. Ihminen ei vain vanhene yhtä matkaa sen kyydissä. Olen tykönänä huomannut edenneeni jo neljänkymmenen haminoille. Sitä mukaa tylsyvät terävimmätkin muistikuvat ja niiden tilalle tulevat piukkaan pinttyvät asenteet. Ennen oli kaikki paremmin tai ainakin jokin oli. Vaikkei sitten todella olisi ollutkaan. Mielensä pahoittamiseksi sitä nykyään kutsutaan Tuomas Kyrön romaanihahmon mukaan nimettynä.

Virstanpylväitä. 30 vuotta sitten, 1986, aloitin peruskoulun. Ajan kuvan mukaan maaseudulla naapurikylän ala-aste oli vaatimaton, lapsia vähän, sellaiset kahden-kolmen oppilaan luokat yleisiä. Tärkeintä tuossa kuusivuotisessa episodissa oli, että opin lukemaan ja kirjoittamaan. Pidin erityisesti kuvaamataidosta ja vähän tuonnempana historiasta. Tavalla tai toisella ovat nuo intressit seuranneet näihin päiviin asti. Matematiikkaa ja kieliä karsastin, mutta tosin monet muut vaikuttivat olevan sangen lahjakkaita laskemaan ja kielioppeja vääntämään.

25 vuotta sitten, 90-luvun alkupuolella, havahduin siihen, että historiaa ei enää ollut olemassa. Maailma tuntui valmiiksi rakentuneelta. Kaikkialla neuvoteltiin jostakin. Rauhasta, ystävyydestä tai taloudellisen vaurauden lisäämisestä paitsi Balkanilla, jossa syttyi sota julma. Lama lopetti Suomen kulutusjuhlat ja matka kohden EU:n jäsenyyttä käynnistyi vastustuksen saattelemana. Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995 (Kuriositeetti).

20 vuotta sitten loppuivat opiskelut kuin seinään. Ainoaksi vaihtoehdoksi näkyi koituvan oppisopimuksella työelämään. Paljon uuden oppimista ja hampaiden kiristelyä. Opin kokoamaan erään tuotteen. Siinä vierähti kymmenisen vuotta. Välissä asepalvelus. Puoli vuotta, mitä siellä olin.

15 vuotta sitten alkoi terrorismin vastainen sota - ja jatkuu yhä. 11.9.2001 oli perin tavanomainen työpäivä. Vasta kotiin päästyä sain kuulla lentokoneiden törmänneen New Yorkissa pilvenpiirtäjään ja sitä pidettiin aluksi onnettomuutena. No, eihän se maailma sitten valmis ollutkaan. Kolme vuotta myöhemmin iski toinen katastrofi, tsunami.

10 vuotta sitten päättyi työelämä ja vaihdoin jopa maakuntaa saapuessani Limingan taiteita opiskelemaan. Kaunokirjallisuutta toisin sanoen. Se taisi olla elämäni toistaiseksi uskaliain päätös. Kaikkialle muualle on menty jokseenkin velvollisuudesta tai pakon sanelemissa olosuhteissa, mutta taidekouluun vapaaehtoispohjalta.

Viisi vuotta Limingasta jäljellä on vain unia ja tylsyneitä muistikuvia.

Uuno Hiukka Koskella Tl 31.12.2016.

Yksi asia ei adventista huolimatta koskaan muutu. Tekopyhyyden ja moralisoinnin ehtymätön lähde alkoholi. Me suomalaiset otamme sen perin vakavasti, olemme sitten viinalle persoja tai emme. Tarvitaan alinomaa uusia lakeja, vuoron perään veronkorotuksia tai laskuja, ohjeistusta, valistusta, valitusta ja kauhistelua, koska meillä on itsestämme semmoinen käsitys, ettemme osaa viisasta juomaa käyttää. Jälleen on uusi alkoholilaki tekeillä. On erikseen niin sanottu eurooppalainen, sivistynyt juomakulttuuri hillittyine viininlipittämisineen ja toisaalta kotimainen, jossa annetaan mennä vaan kurkusta alas vaikka viimeiset siemenperunat, kun alamäki alkaa. Itsekään en kuppiin sylje mutten sen puoleen moralistien marinaakaan puolla. Poliitikkoja kun kuuntelee, saa vaikutelman, että perustallaajan tissuttelu on traagisempaa kuin nk herrojen ruhtinaiden porsastelu. Perusteena etupäässä, että kun se tavallinen palkantuhlaajien keskusliiton jäsen ryyppää itsensä sairaaksi ja hautaan jo hyvissä ajoin ennen keski-ikää, niin voi sitä tekemättä jääneen työn määrää, joka on yhteiskunnalle kalliiksi käynyt. Ei siinä kuitenkaan mitkään pykälät auta. Kyllä tämäkin asia lähtee lopulta yksilöstä itsestään. Usean muun asian tavoin. Jokainen päättää itse tykönään mitä elämälleen tekee itselleen. Että ottaako. Vaan jos otat, niin... anna mullekin. Muistakaa pysyä kiireisinä.

Hyvää talvisodan syttymisen vuosipäivää 30.11 toivottaa Uuno Hiukka

Loppusuoralle kaartuvat myös nuo Yhdysvaltain pressanvaalit. Ne ovat syystäkin olleet tapetilla 2016. Ensinnäkin koska virkaansa nähden nuorekas. tarmokas ja siitä kunnialla suoriutunut Barack Obama jättää tehtävänsä. Toiseksi, että tilalle saapuu jompikumpi paljon vanhemmasta ja uskallanpa todeta, häntä kehnommasta ehdokkaasta. Kovasti ovat itseään jalustoille nostanneet nämä Trump ja H.Clinton ja sontaa on viskelty. Enemmän kuin "laki sallii".

Kolmanneksi, koska Yhdysvaltain merkityksen ainoana supervaltana huomioon ottaen samalla kertaa valitaan uuttaa suuntaa sekä johtajuutta koko maailmalle.

Maanantaina oli YK:n päivä. Mikäli tarkkoja ollaan, sen pitäisi määrittää, mihin suuntaan mennään, minkälaisilla eväillä ja moraalilla. Sen asemesta se on alkanut muistuttaa yhä enemmän ja enemmän Kansainliittoa, surullista lyhytikäistä edeltäjäänsä, joka kuriositeettina kerrottakoon aikoinaan päätti Ahvenanmaan kuulumisesta Suomelle eikä Ruotsille. Se ei loppunsa edellä kyennyt estämään maailmansotaa 1939, vaan hajosi omaan tehottomuuteensa ja mahdottomuuteensa. Samoin ei YK ole pystynyt viemään ihmiskuntaa pois helvetistä, vaikka niin sen pääasiallinen tehtävä perustettaessa lanseerattiin. Silti tai sitäkin suuremmalla syyllä on sen puolesta liputettava.

Ympäri maata on ollut meneillään suorastaan häiritsevä pelleilmiö. Lapsia ovat pelotelleet jos jonkinmoisiin naamioihin verhoutuneet koijarit, joiden vaikuttimista ei ole tietoa. Tuntuu, kuin luontoaktivistit olisivat tulleet päästäneeksi suomalaiset politiikot vapauteen, sillä muista instituutioista poiketen, luovat suomalaiset politiikot itse oman komiikkansa,  kuten Spede Pasanen on tokaissut.

Eilenkin puhuivat televisiossa toistensa päälle minkä ehtivät, en sitä tosin katsonut, mutta en ole enää pitkiin aikoihin ihmetellyt, ettei enää uskota äänestämiseen.

Täydellistä yhteiskuntaa ei varmaankaan koskaan tullaan luomaankaan minnekään kolkkaan. Onhan noita aatteita ollut maailma väärällään, mutta niihin uskovat pääsääntöisesti luovuttavat henkisen suvereniteettinsa toisten, joskus hyvinkin epäilyttävien hemmojen käsiin. Ihmisyksilön paras avu on olla oman onnensa seppä.

Ajatella itsenäisesti ja ajatella tietysti toisiakin. Paras vakaumus on se, kun ei ole vakaumusta ensinkään.

Uuno Hiukka Koskella Tl 28.10.2016

Tähän on tultu. Olen sitä ikäpolvea, joka joskin hämärästi muistaa vain ne kaksi kanavaa, joiden välillä maikkari vuorotteli. Aika on kukaties kullannut muistoja. Mielestäni tuohon aikaan tuli parempia ohjelmia. Jos kohta on arvostelukykykin kehittynyt ja laajentunut iän karttuessa, aikojen muuttuessa.

Syksyn saavuttua lauantai-illan pelastaa Nelosen Haluatko Miljonääriksi-ohjelma. Niin juuri se missä on se Luokkakokous-Jaajo. Rahalla ei ole siinä tekoa kohdallani. Kaikin puolin triviaalisena ihmisenä minua kiinnostaa, minne asti kilpailijoiden tieto riittää tai mihin ylipäätään kukin kiinnittää huomiota elämässään tekemisissään, koska noitakin seikkoja kilpailijat vuorovaikutuksessa juontajan kanssa setvivät. Kaikkea ei voi yksittäinen ihminen tietää mitenkään, vaikka paljon pystyy ymmärtämään. Tunnen useastikin aikamoista myötähäpeää, jos joku ei tiedä jotakin vastausta sikäli kun satun itse sen tietämään. Jos joku ei esimerkiksi tiedä, mikä voisi olla niinkin merkillinen kuin Bulgarian pääkaupunki.

Samoin hävettää huono historiantuntemus, joka on kyllä enemmänkin kansallinen ongelma kuin kenenkään yksilön puute. Suomalaiset eivät suurimmaksi osaksi tosiaan hahmota omaa menneisyyttään saati maailmanhistoriaa. Mikäli tuon osa-alueen kysymyksiä esitetään, tekisi mieli olla itse paikan päällä ja töksäyttää se oikea vastaus. No, heti seuraavassa tulee sitten jotain matemaattista, johon alueeseen en ole milloinkaan jaksanut perehtyä. Siinä kohtaa peräännyn.

Itse seurasin aikoinaan Kolmosvisaa, tätä Reijo Salmisen sekä edesmenneen Jyrki Otilan vetämää tietokilpailusarjaa 80-90-lukujen taitteessa, joka silloin tuli Kolmostelevisiolta, joka puolestaan sittemmin yhdistyi MTV:n kanssa ja näin tuli MTV 3. Siinä oli kilpailijoina lähinnä julkisuudesta tuttuja henkilöitä. Etenkin Jukat Sipilä ja Virtanen pärjäsivät menossa loistavasti, samaten nuori Jari Tervo. Kolmosvisassa ei muistaakseni kilpailtu rahapalkinnoista, niin kuin ei muissakaan tuon ajan visailuohjelmissa tapana ollut. Mutta siinä kyseltiin ovelia, kuten mikä kaupunki on? Roomalainen seitsemän käytti hampaitaan. Vastaus: Viipuri. Ja otetaanpa toinenkin. Mikä Euroopan suurkaupunki ilmaisee synnytystä nimellään? Vastaus: Puolan Varsova. Niin, ja se Bulgarian pääkaupunki, se on Sofia.  

Uuno Hiukka Koskella Tl 30.9.2016

Lämpötiloja tarkistellessa voisi luulla kesän jatkuvan yhä. Päivisin paistaa aurinko, öisin kuu mottaa.

Itsekin huomaa muutoksen lähinnä tuosta värien juhlasta. Piha päällystyy puiden tiputtamista, monenkirjavista muotoisista lehdistä. Ohessa murisee traktori- ja puimuriralli, minkälaisen varmasti jokainen maaseudulla asuva tunnistaa.

En ole koskaan asunut kaupungissa enkä suuremmin osallistunut urbaaniin menoon. Ne harvat kerrat, mitä olen katuja esimerkiksi Oulussa tallannut, ovat olleet melko varovaisia ja tapailevia. Eikä lie niin tavatonta, että sielläkin liikkuessani olen ainakin kerran joutunut selittämään ei-paikkakuntalaiselle, etten ole paikkakuntalainen itsekään.

En liioin hahmota eroa urbaanin ja agraariympäristön välillä. Kykenen joka tapauksessa kuvittelemaan, että maalla asuva joutuu enemmän suunnittelemaan omaa elämäänsä sekä toimintaansa.

Palvelut ovat harvassa ja huonompia, joukkoliikenne samoin. Kaupungissa ei autoa tarvitse, välttämättä. Maalainen joutuu omistamaan auton, koska etäisyydet ovat pitkiä - ja vaikka autolla ajaminen onkin helvetin kivaa eikä sata kilometriä sinne tänne tunnu ainakaan minusta missään, niin ei se omistaminen helppoa eikä halpaa ole.

Bensamenot, verot sun muut vakuutusmaksut pakkaavat päälle kuin hyeenat.

Sitten asioista päivänpolttavimpiin. Uutisissa pulpahti hiljattain pinnalle esikoiskirjailijoiden asema. Tai ei se nyt sinänsä mikään uutinen ollut, ettei se ole mairitteleva. Koskaan ollutkaan. Aniharva saa omakohtaisesti merkittävän, sydänverellä kirjoitetun teoksensa julkaistua. Kustantamoihin tulee kuulemma vuosittain satoja ellei tuhansia kässäreitä raakattavaksi. Niistä vain joita kuita julkaistaan - on se raakaa peliä, vaan niin sen kaiketi sitten täytyykin olla. Taloudellista voittoa niillä ei tehdä, kuten ymmärrettävää on, vaikka kaunokirjallinen taso pintansa pitäisikin.

Muistuu mieleen, mitä eräs nimeltä mainitsematon henkilö on minulle kerran kaikella viisaudella sanonut. Ei kirjoittamisella kukaan elä. Saman totuuden voisi laajentaa, ettei taiteilla ylipäätään kukaan elantoaan tienaa. Toisekseen kuka runoja, proosaa, sarjakuvaa tai taulujen maalausta rahan takia tekee. En minä ainakaan.

Uuno Hiukka Koskella Tl 16.9.2016

Hänen yksityisestä elämästään tiedetään melko vähän.

Shakespeare yhtäkaikkisuudessaan toimii siltana itseään edeltäneen ja jälkeensä tulleen kirjallisuuden välillä. Hän tulkitsi antiikin Roomaa Caesareineen siinä missä mätää Tanskanmaata ja kotimaansa Englannin perivihollista, Skotlantia. Lyyrinen vuoropuhelu kantaa pitkälle vuosisatojen läpi. Kotimaisista tekijöistä tulee mieleen Aleksis Kivi. Nummisuutarit till exempel. Ainakin Kivi tiettävästi luki ja tutki Shakespearea tiiviisti lyhyen uransa aikana, vaikkei tietenkään suoraan mitään vaikutteita ottanut.

Suomessa Shakespeare onkin aiheuttanut päänvaivaa etupäässä suomentajille. Veijo Merelle tai Paavo Cajanderille. Englannin kieli on toki helppo kun sen osaa mutta kaunokirjallisessa  muodossa muuttuu hyvinkin äkkiä haastavaksi.

Syystä ja toisesta on kyseenalaistettu, olisi tämä yksi kaiffari voinut yksinään sellaista määrää tuotantoa suoltaakaan. Joskus puhutaan useammasta tekijästä. Jopa on väitetty Englannin silloisen kuningattaren, Tudor-sukuisen Elisabet Ensimmäisen muiden muassa talkoihin osallistuneen, vaikkakin on hyvin epätodennäköistä, että semmoinen sydämensä kovettanut nainen olisi mihinkään niin syvällisyyttä ja herkkääkin luonnetta vaativaan työhön kyennyt. Mielikuvituksesta nyt puhumattakaan.  

Yle Teemalla hiljattain esitetty Ontto Kruunu-sarja kertoo viidestä kruunupäästä. Heikoista, vahvoista, kohtalokkaistakin hallitsijoista. Niissä historialliset tosiseikat eivät niin pidä paikkaansa eivätkä siten aina tee oikeutta oikeille, eläneille, valtikkaa heiluttaneille esikuvilleen, mutta kun nuokin näytelmät aikanaan rahvaan eteen tuotiin, se oli heille täyttä todellisuutta ja historiaa. Eiväthän maallikot siihen aikaan historiaansa tunteneet saati lukeneet, semminkin kun useat eivät edes lukutaitoa omanneet.

Näyttelijöille Shakespeare on melkoinen korpi raivattavaksi vaan myös suuri kunnia, joka halutaan koluta läpi parastaan pannen ja ammattitaitoisesti. Erityisen mainittavia Shakespearerooleistaan ovat edesmenneet suuruudet Richard Burton ja Sir Laurence Olivier, kuten myös lähinnä elokuvanäyttelijänä mainetta niittänyt Al Pacino, joka työsti männä vuosina Rikhard Kolmatta, en muista näyttämölle vaiko televisioon, mutta dokumenttielokuva siitä projektista on olemassa.

Niin , ja juuri tuo Rikhard Kolmas tuli Teemalta viime lauantaina. Se onkin oivallisen kuvaava näyte Shakespearen tyylistä. Julma ja verenhimoinen, ulkoisesti kyttyräselkäinen ja epämuodostunut ihmisolento, jolle murhat ja petokset ovat arkista työtä matkalla valtaistuimelle. Jopa alaikäiset veljenpojat ja oma puolisokin joutuvat uhreikseen. Lopulta hän kohtaa voittajansa Bosworthin taistelussa (käytiin 1485). Sinänsä urheasti taistelleena päätyy hän hevosensa kuoltua maahan kuraan rypemään ja viimeiseen epätoivoiseen oljenkorteensa tarttuvana huutaa hokien:

"My kingdom for the horse, valtakuntani hevosesta", ennen kuin kaatajansa Henrik Tudor lävistää rintakehänsä keihäällä ja painaa tohinassa kentälle pudonneen kruunun omaan päähänsä, päättäen samalla Ruusujen sodan. 

Uuno Hiukka Koskella Tl 29.8.2016

Lukaisin läpi vanhoja kirjoituksiani tänään aiemmin. Mieleen juolahti eräitäkin päätelmiä. Kun tämä käynnistyi 2006-07, päivitykset olivat lyhykäisiä ja eivät siten niin yksityiskohtaisia ja luvalla sanoen, niin olivat toistenkin tänne rustanneiden. Onhan kyse erään laisesta päiväkirjamaisuudesta, vaikkei tietenkään mistään intiimistä vuodattamisesta. Vuodatuksessa! Tänä päivänä ovat ne huomattavasti pitempiä, pakinamaisempia ja jos eivät ohjelmallisen, niin ainakin mahdollisimman seikkaperäisiä.

Ohessa on lirahtanut sekaan toisteisuutta. Jotkin jutut kuulostavat väkisinkin samankaltaisilta.

Voi olla puhtaasti tyylikysymyskin. Toisaalta ketä sitä sitten toistaa jollei itseään.

Uhrataanpa tovi tuolle muistille. Johon riippuvaisen tavoin itsekin turvaan ja luotan - ja joka aika ajoin tekee minulle selittämättömiä tepposia. En tiedä minkälaisia kokemuksia toisilla on, mutta minulla on kaksi kertaa muisti osittain tyhjentynyt pienen ikäni varrella. Ensimmäisen kerran 1999, jolloin astuin armeijan palvelukseen. Olin siellä sen puoli vuotta, silti tuntui ettei se lopu koskaan. Sitä ennen olin ollut työelämässä, jonne myös palasin armeijasta päästyä.

Myös töissä aika kului verkkaisesti, koska kaikki ajattelutoimintaa myöten pyöri tuottamisen ja suorittamisen ympärillä.

Toisen kerran tämä tapahtui niin ikään siirtyessäni, nimittäin taidekouluun 2006. Kummassakin tapauksessa siirryin niin sanoakseni toiseen todellisuuteen. Armeijaan velvollisuudesta ja hivenen vastentahtoisesti, Liminkaan taas ihan omasta tahdosta. Silti vaikutus oli jokseenkin sama. Lähestulkoon kaikki noita siirtymisiä edeltänyt työntyi merkillisesti mielipohjan perukoille, hälveni taka-alalle tai jopa unohtui kokonaan.

Siitä oivaltaa, miten Dante Alighieri kertoo Eino Leinon suomentamana  "Jumalaisen näytelmänsä" tunnetuissa alkusäkeissä:

"Elomme vaelluksen keskitiessä, ma harhaelin synkkää metsämaata", ja jonkin matkaa myöhemmin ilmaisee:

"Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."

Siinä kai kiteytettynä se toinen todellisuus.

Uuno Hiukka Koskella Tl 17.8.2016