Sanotaan näin, ettei niistä Limingan tunnelmista meinaa päästä eroon ollenkaan. Tutut, siis Limingasta tutut henkilöt, pyörivät öisissä unissa ja oma kotipitäjä tuntuu tylsältä ja tyhjältä paikkakunnalta, missä on mahdoton harjoittaa minkäänlaista sosiaalista rientoa. Puhumattakaan, että saisi omalle kirjoitusharrastukselleen minkäänlaista arvonantoa.

 Niin, mikähän siinä on. Olisiko käynyt niin, että fyysinen Oskari palasi Varsinais-Suomeen, mutta se psyykkinen Oskari jäi sinne Pohjois-Pohjanmaalle taidekoulun hämäriin huoneisiin kasvamaan hämähäkinseittiä. Lojuu nyt siellä teillä tietymättömillä unohdettuna ja väärin ymmärrettynä. Kyse ei ole tästä kirjoitustyöstä, se soljuu eteenpäin täällä kotonakin. Mutta jonkinlainen ikävä jäytää sittenkin. Onneksi sain sen varausmaksun maksetuksi.

 Taidekoulun viimeiset päivät toukokuussa olivat erään laista tunteellisuuden ja hellyyden aikaa. Ihmisistä, siis aika monesta taidekoulun oppilaasta, näki päältä, että jotain muistelemisen arvoista olisi jäänyt taaksepäin.   Peruuttamattomasti. Emme kai olisi halunneet päästää irti. Keväällä löytyi yhteisöllisyys, keväällä syntyi luottamus, keväällä syntyi jotain ikuista. Ja minä itse, kiitän itseäni, että jaksoin talven yli. Koska uskon, että se, joka uskaltaa katsoa pelin loppuun, saa palkinnon. Ei nyt mitään kultaista pokaalia, mutta jotain kumminkin. Miten on? Saimmeko me palkinnon.

 Päätöstilaisuus kivikoululla 25.5.2007 jäi mieleeni erityisesti. Myönnettäköön, etten hankkiessani lähtöä koululta suolapurkkini kanssa, en odottanut halauksia. Mutta kun ne siinä lopun edellä sain osakseni, mietin, etteivät ne tulleet turhan tähden. Toinen seikka, mikä jäi mieleeni, oli juuri tämä yhteisöllisyys, mikä oikeastaan kiteytyi siinä loppuvaiheessa täyteen kukkaan. Olen käynyt peruskoulun ja armeijan ja olin 10 vuotta työelämässä samalla työpaikalla, missään näistä yhteisöistä en ole kokenut samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin Limingassa.

 En missään. Limingan jälkeen en jaksaisi palata mihinkään ukkokerhoon. Ajatuskin hirvittää. Tiedä sitten mikä lopultakin edessä on.

 Oskari Peltola Koskella T.l 28.6.2007