Lapsuudesta asti kumpuaa sellainen kammo sunnuntaita eli pyhäpäivää kohtaan. Ala-asteikäisenä vihasi sunnuntaita siksi, koska seuraavana päivänä piti aina palata kouluun viikonloppulomalta. Sittemmin sunnuntai muuttui muuten vain tylsäksi ja masentavaksi päiväksi. Sunnuntailta piti palata töihin ja palata ties minne.
 Sunnuntailta ei pelasta mikään. Minullakin on ollut monta sunnuntaita, jotka kruunaa krapula.
 Viime vuonna arkielämään vakiintui täysi uusi sunnuntai. Taidekoulun sunnuntai. Millainen on taidekoulun sunnuntai? Se on sellainen, että ensin heräät aamulla siinä yhdeksän-kymmenen välillä etkä tiedä mitä tekisit.
Katselet ensitöiksi asuntolan ikkunasta ulos. Ketään ei näy missään ja vähän päästä olet jo varma ettei ketään myöskään ole missään. Aurinko paistaa. Elokuu on kauneimmillaan ja sinulla on liikaa aikaa ja tilaa käytettävissäsi. Oivallinen tilaisuus loihtia aikaan jotain elämää ja maailmaa suurempaa, mutta kun ei nappaa.
Aikaa on liikaa eikä yhtään keinoa kuluttaa sitä pois. Asiat pyörivät toimitettavien asioiden ympärillä. Käyt kylillä, tulet takaisin. Syöt ja syötyäsi tiskaat astiat. Siivoat jälkesi. Tietokoneen ääreen et halua mennä. Tänään tietokone pelottaa sinua puhumattakaan mitkä muut asiat pelottavat sinua. Sitä paitsi mihinkään et pääse. Kaikki ajanviettopaikat ovat kiinni. Paitsi kirkkoon Jumalanpalvelukseen, mutta kuka hölmö nyt Jumalasta on kiinnostunut. Ei, minulta ei ainakaan synny tänään mitään. Jos jotain yrittää, niin kohta on syvällä vaikeuksissa sen asian kanssa. Ongelmia tekniikan kanssa. Ymmärtämättömyyttä. Näitä blogitekstejä kyllä syntyy ja blogikommentteja mutta niitä en nyt laskisi luovaksi kirjoittamiseksi. Taitavat olla enempi sellaista pätemisen tarvetta. Kun kukaan muu ei kuule, niin kai joku sitten eksyy tätä kirjoitusta kommentoimaan. Ehkä. Jos näkee sen tarpeelliseksi.
Oskari Peltola