Illan hetki, jossa valo peittyi hämäryyden alle. Silloin oli särkyvät lasit ja hämmentyneet katseet. Välissä matka kuin sadat kilometrit. Pesistään kuikuilevat liekit, nurkassa tunnelmaa antava keinovalo. Vain kaksi ihmistä niiden joukossa, ja kuilu heidän välillään tuntui olevan ensimmäisiä katseita. He sammuttivat kirkkauden, asettelivat ruoan kauniisti. Hiljaisuus. Mitä tekeekään tämä kaikki, kun aina päällä ovat tietokone ja televisio, musiikki huutaa desibelejään. Valossa silmät siristyvät.

Joskus hämärä ja hiljaisuus asettavat välimatkan, valheen vieraudesta. Heinälatorakkaus ja romantiikka ovat unohtuneet päivittäisen kiireen keskellä. Illat ovat pyhitettyjä television muka-hauskoille sarjoille, joille voi nauraa toisten näyttäessä esimerkkiä. Silloin unohtuvat omat aistit ja tuntemukset. On aika ottaa niille omat hetkensä, rakentaa ympäristö omilla käsillään. Antaa sormien kietoutua lasin paljaan pinnan ympärille ja nostaa katse ujostellen ylöspäin. Aika hymyillä. Tuntea toinen ilman sanoja.

Rakentaa silta, jota pitkin kävellä pöydän yli.
Herätä hetkeen samoin kuin nukahtaa sen sisälle.
Kuunnella kun ääniä ei ole.

Myöhemmin katosivat liekit, odottaen uutta syntymistä.

Tänä aamuna keinotekoisen valon tilalle tuli aurinko ja sininen taivas. Ruska kimalsi puiden lehdillä kuin vastasataneet sadepisarat säteiden lämmössä. Tänä aamuna talitiainen istahti kaiteen reunalle, käänteli päätään ja tutki. Siipensä lehahtivat, kun jatkoi loputonta matkaansa. Vain hämähäkinseitti jäi tuulessa taistelemaan ja näyttämään vahvuutensa.