Tänään eksyin. Minun piti mennä OYSin sairaalakirjastoon, jonne luokallamme oli vierailu.
Kävin kahdessa rakennuksessa, sitten soitin kaverille. Hän käski mennä siihen päärakennukseen.

Menin siis isoimpaan valkoiseen taloon. Vasemmalla oli röntgenosasto ja oikealla jokin mielenterveyspuoli. En uskaltanut mennä kumpaankaan. Kiipesin portaat alas.

Löysin vain arkiston ja kampaamon. Olin jo vartin myöhässä. Yhtään henkilökuntaa ei näkynyt. Mutta vastaan tuli pieni, pyöreä, viiksekäs mies. Hänkin näytti eksyneeltä. Hän kysyi, missä on B-osasto. Minä sanoin, etten tiedä. Mutta koska satuimme etsimään samaa osastoa, lähdimme yhdessä etsimään ihmistä joka tietäisi.

Vastaanottoluukut oli suljettu verhoilla. Käytävät olivat pitkiä ja hiljaisia. Sitten löytyi remonttimieheltä näyttävä kaveri. Kysyimme häneltä. Hän vastasi ilmeettömästi, ettei täällä ole lainkaan sellaista osastoa, vaan se on aivan toisessa sairaalassa. Viiksimies punastui ja alkoi ihmetellä.

Siinä vaiheessa minä kiitin ja lähdin etsimään lähintä uloskäyntiä. Viiksimies jäi puhumaan remonttimiehen kanssa, ja äänenvoimakkuus kasvoi sitä mukaa, kun etäännyin käytävää pitkin. Oli kuulemma vaimo hukassa. Vaimo oli siirretty kaupunginsairaalasta OYSiin, eikä miehellä ollut aavistustakaan, missä päin hän oli nyt.

Olisin minäkin vähän huutanut, jos minun vaimoni olisi siirretty osastolle, jota ei ole. Onneksi ei ole vaimoa. En siis löytänyt  ainuttakaan tarpeeksi hyvää syytä jatkaa etsimistä. Ulkoilmaan päästyäni minulla oli kevyt olo. Kävelin pyörälle, avasin lukon ja poljin kiirehtimättä pihalta. Melko varmasti luokkakaverit katsoivat jostakin ikkunasta.

Näin siis täällä. Toivottavasti teidän maanantait sujuvammin.

Edith