2008, 2009, 2010... Ja pienen huokauksen jälkeen jo... 2011!

Kohta kolme vuotta mennyt. Kissaa ei ole ehtinyt sanoa. Niin nopeaan se aika lurahtaa kuin sanonko mikä mihin. Taas piti hivenen ikivanhojen blogikirjoitusten paisteessa lämmitellä. Niistä käy ilmi mielialat, jotka kerran vallitsivat ja ties minne haihtuivat ja ajattelee, että onko joskus voinut noin pahalta tuntua.

Että oli aika, jolloin silpuksi paperia revittiin ja päiväkaupalla asuntolan huoneessa mökötettiin.

Tunsi itsensä todella vähäpätöiseksi. Allekirjoittaneen sepustukset ovat näemmä aika lailla samaa linjaa noudattaneet. Ainainen alakulo.

Pessimismi, johon toiset jotain nokkelaa joukkoon heittivät. 

Menneet seikat palautuvat mieleen unissa. Järjettöminä ja vääristyneinä, ja huomattavasti myönteisempinä siinä valossa kuin kerran olivatkaan.

Yksityiskohdat ovat painuneet unholaan. Ei muista enää, missä järjestyksessä ja koska mitäkin on tapahtunut. Tuskin muistan sitäkään, kun kävin viime vuonna muusajuhlissa, paitsi sen tietenkin, että tulihan se reisu tosi tarpeeseen.

Tänä vuonna jätin väliin. Ihan suosiolla. Pohjanmaalla oli niitä rataongelmia, rahan suhteen olin epävarma eikä tämänvuotinen ohjelma tyydyttänyt sekään.

Olen muutaman päivän ollut huonossa jamassa. On ollut kuumetta, päänsärkyä ja muuta kolotusta. Näitä talven vaivoja. Yöt ovat olleet pahinta. Nukkuminen luksusta ja mahdollista vain särkylääkkeen kera.

Kirjoittamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Joitakin lyhyitä putkia on ilmennyt, vaan johonkin ne useimmiten lopahtavat. Alkaakseen kenties toisella kertaa uudestaan, vaikka pettymys aina sama onkin.

Soutamista ja huopaamista.

Vanhemmiten sen toki hyväksyy. Anteeksi antaa itselleen. Kertynyt kokemus kantaa ja kouluttaa kestämään vastoinkäymisiä. Nuoremmat lyövät päätään seinään ja hakevat itseään vuoden toisensa perään, vanhemmille ovat kehittyneet työkalut selvitä pinteestä jos toisesta. Itse koen olevani nyt jonkinlaisella vedenjakajalla, kun on ylitetty kolmenkymmenen rajapyykki. Joko tai. Nyt lähtee ja sitten jää tähän.

Veitsi kurkulla. Ei välttämättä tappavan vaarallinen tilanne. Sen toinen puoli on toivo. Toivo paremmista ajoista ennen muuta.

En ole halukas kertomaan näistä kirjoitustöistäni nyt mitään yksityiskohtaisempaa,

Mitä niitä kylillä huutelemaan - jos ei tahdo kuiskatakaan.

                                                                                                                           Uuno Hiukka

                                                                                                                              22.11.2010

.