Älä sano lapsen nimeä ennen kastajaisia, enkä sanokaan. 

 

Täällä sataa lunta, myöhästyin (ei niin epätavallista) luennolta.

Yhtenä päivänä hiihtolomalla kirjoitin jotain kaksitoista sivua ja minun opettaja luuli, että kirjoitin koulujuttuja. Minua vähän nauratti, mutta en viitsinyt kertoa hänelle, että se olikin yksi toinen juttu. Ja mikä siinä on, että kun pitäisi tehdä opinnäytetyötä, niin IkuisuusprojektiTM kiinnostaa taas niin hulluna.

Käsikirjoituksessa on jotain 80 sivua. Tahtoisin ottaa lisää lomaa ja upota siihen. Viikon hiihtoloma ei vielä tuota tarpeeksi. Minä liityin sitä varten Nuoren Voiman Liittoon. Sitten kun saan sen valmiiksi, niin lähetän. Nyt uskallan jo ajatella, että saan sen joskus valmiiksikin. Pelottava ajatus. Yhtenä yönä heräsin keskellä yötä ja ajattelin, että tulenkohan hulluksi. Olin kirjoittanut näin: Heräsin aamulla ja menin koneelle ja kirjotiin yöhön asti ja menin nukkumaan ja heräsin ja menin koneelle ja kirjoitin yöhön asti jne. Sitten yhtenä päivänä tapasin ystäviäni, enkä paljon keksinyt sanottavaa ja sitten sanoin, että anteeksi olen omissa maailmoissani. Sitten menin takaisin kotiin kirjoittamaan. Pitäisi löytää joku kultainen keskitie. Miten se käy? 

 

Muutenkin, orastava olemisen kriisi. Tuntuu, että alan olla vanha, enkä tiedä mikä minusta tulee isona. Opiskelen ja se on kivaa, mutta kun kirjoitan käsikirjoitusta ja sitten ajattelen, että minähän haluan olla kirjailija. Sitten mietin, että voinkohan olla molempia ja siihen vielä päälle jotain muuta. Miksi päivät on niin lyhyitä. 

 

Entä te? 

 

Hilla