... Ja minä menen. Kohta huomaat etten mennyt mihinkään.

Lauloi Kaksoiselämää kohta jo vuosikymmenen haudassa maannut Juice Leskinen tarkalleen 30 vuotta sitten ja kenties tietämättään, vaikkakin ei paremmin olisi voinut tulla kuvanneeksi itse itseään. Ai miten niin? No siten, että kyseinen taiteilija tuntuu jopa poissaollessaan olevan enemmän läsnä kuin etenkään viimeisinä elinvuosinaan. Joku hänestä tokaisikin, ettei se mies uppoa veteen eikä haihdu ilmaan, vaan jää semmoiseksi ikuiseksi välttämättömäksi pahaksi niitäkin kulkijoita vaivaamaan, ketkä eivät hänestä vähääkään piittaa.

Korviini on kantautunut, että elokuvaakin hänestä kaavaillaan, joskin ainakin itseni on sangen vaikea mieltää, miten Juice taipuu valkokankaalle. Silti "merkkimiehiä" sinne on vuosikymmenen vaihteen jälkeen monta päätynyt.

Sama ei päde ainoastaan tunnettuihin edesmenneisiin tekijöihin, vaan ihmisen poismenoon ylipäätään. Jokainen kai muuttuu vähän paremmaksi jahka potkaisee tyhjää. Samantekevää minkälainen lie eläissään ollut.

Toinen mainio esimerkki on Väinö Linna, joka loihe lausumaan aikanaan, etteivät yhteiskunnalliset ristiriidat täysin koskaan mihinkään katoa. Siinäkin sivutaan tuota mieliä askarruttavaa välttämättömän pahan ilmiötä. Niin ei Linnakaan jätä ketään rauhaan eikä tietenkään henkisesti ole kuollutkaan niin kuin eivät ole Haanpää, Saarikoski eikä Eino Leino noin Aleksis Kivestä puhumattakaan. 

Tätä nykyä usein uutisia vahdatessa tuntuu, että tuo edellinen maailmansota ei koskaan loppunutkaan. Kylmän sodan tuuletkin ovat palanneet hyytävinä puhaltamaan.

Ja kuinka ollakaan, taas päästään elokuvataiteen ihmeelliseen maailmaan. Joka sinänsä ei ole koskaan ollut minulle mitenkään tuttua kenttää, pikemminkin entisen kämppikseni Jari Mannisen heinämaata. Terveiset vaan hänellekin.

Tuntematon sotilas kuvataan jo kolmannen kerran.

Tosin kysymys ei kuulu, kuinka monennen kerran jokin asia tehdään uudelleen, vaan miten tehdään. Se on vähän niin kuin Shakespearen näytelmät, niitäkin sovitetaan aina uudestaan, uuteen aikaan, paikkaan sekä puitteisiin.

Liminkan Taidekouluunkin voisi sopia vaikka Paljon Melua Tyhjästä tai Windsorin Iloiset Rouvat. Sir Falstaffeja luulisi löytyvän omasta takaa. Tai en tiedä, millaista menoa siellä nykyään vietetään.

Tylsää, tarpeetonta tahi mitä tahansa, kirjoituksen sanoma noin kiteytettynä on tämä. Jos viskaa bumerangin, kulkeutuu se aina takaisin vähän päästä. Se, jolle sanot pois, on tuota pikaa taas luonasi asumassa.

Uuno Hiukka Koskella Tl 2.7.2016