Astronauttilegenda Buzz Aldrin valisti hiljan mainoksessa, että useimmat seikat kuljettavat ihmistä käytännössä koko ajan eteenpäin, taaksepäin ainoastaan muisti. Se eittämättä lienee totta - ja minuun se pätee varsinkin siinä suhteessa, että olen vellonut melko paljon menneisyydessä viime aikoina, vuosina. Aivan kuten edellisessäkin blogin päivityksessä muutama viikko aikaa. Olisi ehkä coolimpaa nostaa ajankohtaisempia aiheita jalustalle, mutta vähälle ovat jääneet.

Lukaisin läpi vanhoja kirjoituksiani tänään aiemmin. Mieleen juolahti eräitäkin päätelmiä. Kun tämä käynnistyi 2006-07, päivitykset olivat lyhykäisiä ja eivät siten niin yksityiskohtaisia ja luvalla sanoen, niin olivat toistenkin tänne rustanneiden. Onhan kyse erään laisesta päiväkirjamaisuudesta, vaikkei tietenkään mistään intiimistä vuodattamisesta. Vuodatuksessa! Tänä päivänä ovat ne huomattavasti pitempiä, pakinamaisempia ja jos eivät ohjelmallisen, niin ainakin mahdollisimman seikkaperäisiä.

Ohessa on lirahtanut sekaan toisteisuutta. Jotkin jutut kuulostavat väkisinkin samankaltaisilta.

Voi olla puhtaasti tyylikysymyskin. Toisaalta ketä sitä sitten toistaa jollei itseään.

Uhrataanpa tovi tuolle muistille. Johon riippuvaisen tavoin itsekin turvaan ja luotan - ja joka aika ajoin tekee minulle selittämättömiä tepposia. En tiedä minkälaisia kokemuksia toisilla on, mutta minulla on kaksi kertaa muisti osittain tyhjentynyt pienen ikäni varrella. Ensimmäisen kerran 1999, jolloin astuin armeijan palvelukseen. Olin siellä sen puoli vuotta, silti tuntui ettei se lopu koskaan. Sitä ennen olin ollut työelämässä, jonne myös palasin armeijasta päästyä.

Myös töissä aika kului verkkaisesti, koska kaikki ajattelutoimintaa myöten pyöri tuottamisen ja suorittamisen ympärillä.

Toisen kerran tämä tapahtui niin ikään siirtyessäni, nimittäin taidekouluun 2006. Kummassakin tapauksessa siirryin niin sanoakseni toiseen todellisuuteen. Armeijaan velvollisuudesta ja hivenen vastentahtoisesti, Liminkaan taas ihan omasta tahdosta. Silti vaikutus oli jokseenkin sama. Lähestulkoon kaikki noita siirtymisiä edeltänyt työntyi merkillisesti mielipohjan perukoille, hälveni taka-alalle tai jopa unohtui kokonaan.

Siitä oivaltaa, miten Dante Alighieri kertoo Eino Leinon suomentamana  "Jumalaisen näytelmänsä" tunnetuissa alkusäkeissä:

"Elomme vaelluksen keskitiessä, ma harhaelin synkkää metsämaata", ja jonkin matkaa myöhemmin ilmaisee:

"Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."

Siinä kai kiteytettynä se toinen todellisuus.

Uuno Hiukka Koskella Tl 17.8.2016