Niin se joulu taas oli ja meni. Vuoden viimeinen päivä käsillä, samalla sen viimeinen päivitys tälle foorumille. Luvalla sanoen pahasti ympyrää pyörivää blogiimme. 2016 merkitsi jälleen vain lukua muiden joukossa. Olihan tuo täynnä tiedostavaa ihmistä puhuttelevaa kriisiä ja piinaa, vaan niin oli sitä edeltänytkin. Ajan olo on siitä tylsä toveri, että se kertaa alati samoja kaskujaan, ei edes muista niin tehneensä eikä varsinkaan pahoittele sitä. Hiukan niin kuin tämän laatija. Vaikka minkä tekee, kuulostaa aina paikoillaan junnaavalta äänilevyltä: "Minä... minä... minä..."

Itsepetosta sanoa, ettei aika muka kulu. Se etenee hurjaa haipakkaa. Ihminen ei vain vanhene yhtä matkaa sen kyydissä. Olen tykönänä huomannut edenneeni jo neljänkymmenen haminoille. Sitä mukaa tylsyvät terävimmätkin muistikuvat ja niiden tilalle tulevat piukkaan pinttyvät asenteet. Ennen oli kaikki paremmin tai ainakin jokin oli. Vaikkei sitten todella olisi ollutkaan. Mielensä pahoittamiseksi sitä nykyään kutsutaan Tuomas Kyrön romaanihahmon mukaan nimettynä.

Virstanpylväitä. 30 vuotta sitten, 1986, aloitin peruskoulun. Ajan kuvan mukaan maaseudulla naapurikylän ala-aste oli vaatimaton, lapsia vähän, sellaiset kahden-kolmen oppilaan luokat yleisiä. Tärkeintä tuossa kuusivuotisessa episodissa oli, että opin lukemaan ja kirjoittamaan. Pidin erityisesti kuvaamataidosta ja vähän tuonnempana historiasta. Tavalla tai toisella ovat nuo intressit seuranneet näihin päiviin asti. Matematiikkaa ja kieliä karsastin, mutta tosin monet muut vaikuttivat olevan sangen lahjakkaita laskemaan ja kielioppeja vääntämään.

25 vuotta sitten, 90-luvun alkupuolella, havahduin siihen, että historiaa ei enää ollut olemassa. Maailma tuntui valmiiksi rakentuneelta. Kaikkialla neuvoteltiin jostakin. Rauhasta, ystävyydestä tai taloudellisen vaurauden lisäämisestä paitsi Balkanilla, jossa syttyi sota julma. Lama lopetti Suomen kulutusjuhlat ja matka kohden EU:n jäsenyyttä käynnistyi vastustuksen saattelemana. Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995 (Kuriositeetti).

20 vuotta sitten loppuivat opiskelut kuin seinään. Ainoaksi vaihtoehdoksi näkyi koituvan oppisopimuksella työelämään. Paljon uuden oppimista ja hampaiden kiristelyä. Opin kokoamaan erään tuotteen. Siinä vierähti kymmenisen vuotta. Välissä asepalvelus. Puoli vuotta, mitä siellä olin.

15 vuotta sitten alkoi terrorismin vastainen sota - ja jatkuu yhä. 11.9.2001 oli perin tavanomainen työpäivä. Vasta kotiin päästyä sain kuulla lentokoneiden törmänneen New Yorkissa pilvenpiirtäjään ja sitä pidettiin aluksi onnettomuutena. No, eihän se maailma sitten valmis ollutkaan. Kolme vuotta myöhemmin iski toinen katastrofi, tsunami.

10 vuotta sitten päättyi työelämä ja vaihdoin jopa maakuntaa saapuessani Limingan taiteita opiskelemaan. Kaunokirjallisuutta toisin sanoen. Se taisi olla elämäni toistaiseksi uskaliain päätös. Kaikkialle muualle on menty jokseenkin velvollisuudesta tai pakon sanelemissa olosuhteissa, mutta taidekouluun vapaaehtoispohjalta.

Viisi vuotta Limingasta jäljellä on vain unia ja tylsyneitä muistikuvia.

Uuno Hiukka Koskella Tl 31.12.2016.