keskiviikko, 1. maaliskuu 2017

Kirjoittamalla kaksi vai kirjoittamatta ollenkaan?

Ohi kiitäneeseen Kalevalan päivään sopiva pulma, joka nytkin uhkasi nostaa tieni pystyyn, kun jälleen tälle foorumille ryömin kynnet verille rähjääntyneenä. Takki tyhjyyttä tulvillaan ja pää. Uteliaisuuttani katsastamaan, josko olisi kuukauden varrella sattunut jotain. Ei ollut. Totuuden ilmaistakseni vaikeaa tänne on enää mitään tulla päivittämään tai päivittelemään. Ainakaan mitään ajankohtaista tai sitten en vain kerro sellaista, jota kukaan haluaisi lukea saati kuulla. Tuntuu kuin kaikki mielenkiintoinen olisi jo kerrottu moneen kertaan, vaihtelevin muodoin.

Olen lukuisat kerrat harkinnut, pitäisikö tästä blogitouhusta heretä kokonaan. Mutta sitten taas ajautunut takaisin. Joko siksi, etten ole muutakaan keksinyt tai pääni sisäinen lamppu on palanut kirkkaana loistavaa ideaa. Niitäkin yhä syttyy, eikä sillä ole merkitystä kuinka usein. Olinhan taannoin jopa kokonaisen vuoden poissa eikä se tappanut innostustani, jonka muuten uskon kestävän läpi elämän vähän niin kuin maksankin. Sitä paitsi olen aina pitänyt jonkinmoisena hyveenä sitä, etten ole mennyt mukaan mihinkään sosiaaliseen mediaan. Jos niin olisi käynyt, niin tärviöllä olisin ja perin pohjaisesti.

Uuno Hiukka 1.3.2017

keskiviikko, 1. helmikuu 2017

Naapuri

Hupsista. Uuno on jo kolmenkymmenenkahdeksan. Piti rustata "pakina" jo viime kuussa, vaan ajoin niin sanoakseni hidasta hevosta ja se lykkääntyi. Siinä sen taas huomaa, miten verkalleen ja nopeasti päivät ehtyvät. Sitä luulee aikaa olevan liiankin kanssa mutta vähiin vaan kaikki käy. Ja elämä näpäyttelee matti myöhäisiä.

Näin jokin aika sitten Vadelmavenepakolaisen, sen Miika Nousiaisen esikoisromaanin pohjalta tehdyn rainan, jossa päähenkilö suomalainen Mikko Virtanen kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen. Hän haluaa ruotsalaiseksi, maksoi mitä maksoi. Lopulta miehen käy niin kuin odottaa sopii, hän pelkästään löytää suomalaisuutensa uudestaan.

Tällaisiin "kansalaisuustransvestiitteihin" tuskin törmää oikeassa elämässä, silti jo silkka mahdollisuus pistää ajattelemaan meidän suhtautumista Ruotsiin ylipäätään. Maahan, joka ei millään muotoa ole vihollisemme vaan eemme toisaalta koe ystäväksikään. Onko ruoho todella vihreämpää Pohjanlahden toisella puolen? En jaksa enää tällä iällä uskoa, että kyse on kateudesta, siitä pääsimme yli jo 90-luvun puolivälissä, kuitenkin aika ajoin ilmaantuu eteemme seikkoja, joita emme voi kuin ihmetellä. Missä menee Ruotsi, seuraako Suomi aina vanavedessä kuin matkiva apina vai liekö meillä vaihtoehtoiset polkumme.

En ole käynyt kuin Tukholman satamassa kääntymässä, joten sen konkreettisempaa kosketusta minulla ei länsinaapuriin ole. Johtopäätelmissäni olen siitä huolimatta tullut tuloksiin, että on olemassa kaksi Ruotsia. Ensinnäkin semmoinen Astrid Lindgrenin aina iloinen ja inhimillinen satumaa. Peppi Pitkätossun, Vaahteramäen Eemelin ja Alfons Jokisen sanoisiko sosiaalidemokraattinen lintukoto, jossa kaikki osallistuvat, voittavat ja elävät täyttä ja onnellista elämää, vaikka joskus taivaan rantaan jokunen mustempi pilvenreunus työntyisikin.

Toiseksi on päinvastainen Henning Mankellin, Stieg Larssonin sekä muiden mainetta niittäneiden dekkaristien Ruotsi, jossa arkipäivää ovat raa'at henkirikokset, törkeät salaliitot ja valtion perustuksia ravisuttavat skandaalit. Niin, olisi suurta valhetta väittää, etteikö Ruotsillakin olisi omat sisäiset ongelmansa ja kansalliset traumansa.

Suomi ja Ruotsi olivat vuosisatoja sama valtio. 1600-luvulla jopa eurooppalainen suurvalta, joka historian vaihe tulee useimmiten sivuutetuksi tai unohtuu tyystin. Tosin Suomi oli siinä yhdistelmässä vain joukko maakuntia, ilman minkään laista autonomiaa saati vähäisiäkään itsenäisyyspyrintöjä. Meille merkitsi tuo aika lähinnä lähtöjä kaukaisille taistelukentille sotimaan ja verorasituksia. Käytännössä siis oman onnemme nojassa.

Välistä rellesti täälläkin vieraita miehitysjoukkoja. Ohessa nälkävuodet ja kulkutaudit kylvivät tuhojaan. Yleisenä historian tulkintana onkin voimaan jäänyt, ettei Suomi juuri hyötynyt osana Ruotsin ajan myötä pirstoutunutta valtakuntaa. Kun Suomi siirtyi 1809 osaksi Venäjän keisarikuntaa, käynnisti sen kaksi kehitysvaihetta. Suomesta tuli autonomia ja runsas sata vuotta myöhemmin uusi ja todellinen kansakunta Euroopan kartalle. Kutistunut Ruotsi sen sijaan muuttui 1800-luvulla uudenlaiseksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Se ei esim ole sotinut yli 200 vuoteen.

Eräässä seikassa Suomi jotenkin yllätti Ruotsin ja aika lailla myös minut. Kumpikin liittyi EU:hun samaan aikaan, mutta Suomi siirtyi markasta euroon ja Ruotsi pysyi kruunussaan. Sukkelaa on se syystä, että me suomalaiset olemme miltei poikkeuksetta olleet aina niitä muutosvastarintaisia metsäläisiä ja Ruotsi puolestaan purjehtinut kaikkeen uuteen ennakkoluuluttomasti ja eturintamassa. No, nyt joka tapauksessa taas mäkätetään, jotta tuo kruunussa pitäytyminen on pelastanut Ruotsin, kun sen taloudella hyvin pyyhkii ja Suomi kyntää pohjalukemia.

Epilogina ei auta kuin ihmetellä ja nostella kulmiaan. Yhdistäviä tekijöitä taitaa sittenkin olla enemmän kuin erottavia. Mutta yksi nahoissa tuntuva ero on ja pysyy ikuisesti. Nimittäin kieli. Suomessa jaksetaan rutista pitääkö tuota toista kotimaista opettaa koulussa vai ei. Sen puoleen ei Ruotsissa ole suomen kielellä erityisasemaa ollenkaan.

Uuno Hiukka Koskella Tl 1.2.2017

lauantai, 31. joulukuu 2016

Kaikesta on jo niin kauan

Niin se joulu taas oli ja meni. Vuoden viimeinen päivä käsillä, samalla sen viimeinen päivitys tälle foorumille. Luvalla sanoen pahasti ympyrää pyörivää blogiimme. 2016 merkitsi jälleen vain lukua muiden joukossa. Olihan tuo täynnä tiedostavaa ihmistä puhuttelevaa kriisiä ja piinaa, vaan niin oli sitä edeltänytkin. Ajan olo on siitä tylsä toveri, että se kertaa alati samoja kaskujaan, ei edes muista niin tehneensä eikä varsinkaan pahoittele sitä. Hiukan niin kuin tämän laatija. Vaikka minkä tekee, kuulostaa aina paikoillaan junnaavalta äänilevyltä: "Minä... minä... minä..."

Itsepetosta sanoa, ettei aika muka kulu. Se etenee hurjaa haipakkaa. Ihminen ei vain vanhene yhtä matkaa sen kyydissä. Olen tykönänä huomannut edenneeni jo neljänkymmenen haminoille. Sitä mukaa tylsyvät terävimmätkin muistikuvat ja niiden tilalle tulevat piukkaan pinttyvät asenteet. Ennen oli kaikki paremmin tai ainakin jokin oli. Vaikkei sitten todella olisi ollutkaan. Mielensä pahoittamiseksi sitä nykyään kutsutaan Tuomas Kyrön romaanihahmon mukaan nimettynä.

Virstanpylväitä. 30 vuotta sitten, 1986, aloitin peruskoulun. Ajan kuvan mukaan maaseudulla naapurikylän ala-aste oli vaatimaton, lapsia vähän, sellaiset kahden-kolmen oppilaan luokat yleisiä. Tärkeintä tuossa kuusivuotisessa episodissa oli, että opin lukemaan ja kirjoittamaan. Pidin erityisesti kuvaamataidosta ja vähän tuonnempana historiasta. Tavalla tai toisella ovat nuo intressit seuranneet näihin päiviin asti. Matematiikkaa ja kieliä karsastin, mutta tosin monet muut vaikuttivat olevan sangen lahjakkaita laskemaan ja kielioppeja vääntämään.

25 vuotta sitten, 90-luvun alkupuolella, havahduin siihen, että historiaa ei enää ollut olemassa. Maailma tuntui valmiiksi rakentuneelta. Kaikkialla neuvoteltiin jostakin. Rauhasta, ystävyydestä tai taloudellisen vaurauden lisäämisestä paitsi Balkanilla, jossa syttyi sota julma. Lama lopetti Suomen kulutusjuhlat ja matka kohden EU:n jäsenyyttä käynnistyi vastustuksen saattelemana. Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995 (Kuriositeetti).

20 vuotta sitten loppuivat opiskelut kuin seinään. Ainoaksi vaihtoehdoksi näkyi koituvan oppisopimuksella työelämään. Paljon uuden oppimista ja hampaiden kiristelyä. Opin kokoamaan erään tuotteen. Siinä vierähti kymmenisen vuotta. Välissä asepalvelus. Puoli vuotta, mitä siellä olin.

15 vuotta sitten alkoi terrorismin vastainen sota - ja jatkuu yhä. 11.9.2001 oli perin tavanomainen työpäivä. Vasta kotiin päästyä sain kuulla lentokoneiden törmänneen New Yorkissa pilvenpiirtäjään ja sitä pidettiin aluksi onnettomuutena. No, eihän se maailma sitten valmis ollutkaan. Kolme vuotta myöhemmin iski toinen katastrofi, tsunami.

10 vuotta sitten päättyi työelämä ja vaihdoin jopa maakuntaa saapuessani Limingan taiteita opiskelemaan. Kaunokirjallisuutta toisin sanoen. Se taisi olla elämäni toistaiseksi uskaliain päätös. Kaikkialle muualle on menty jokseenkin velvollisuudesta tai pakon sanelemissa olosuhteissa, mutta taidekouluun vapaaehtoispohjalta.

Viisi vuotta Limingasta jäljellä on vain unia ja tylsyneitä muistikuvia.

Uuno Hiukka Koskella Tl 31.12.2016.

 

keskiviikko, 30. marraskuu 2016

Joulu lähestyy, näytä kiireiseltä

Marraskuun edetessä on tapahtunut paljon. Trumpista tuli vastoin kaikkia ennakko-odotuksia herra valkoiseen taloon (tosin perheensä kuulemma pysyy paikoillaan toistaiseksi) eikä sen perästä lie kulunut vuorokauttakaan, etteikö asian tiimoilta ole jotakin tiedotettu. Mielenosoituksia, vaatimuksia äänten uudelleenlaskennasta joissain osavaltioissa etc. Vaikuttaa aika samalta kuin aikoinaan Ranskan kansanäänestyksessä EU:n perustuslaista. Itsetietoinen rahvas äänesti vastaan ja maan silloinen pressa Jaakko Chirac päätti ilmaantua televisioon toteamaan: "Jumalauta immeiset! Äänestitte väärin!" Sitten potkaisi tyhjää Fidel Castro. Tuo parrakas, sikarin tupruttelija, Kuuban trossauksen pääpukari 1959. Hän on juuri sitä harvojen valikoituneiden possea, joiden loppua joko itketään tai juhlitaan. Toisten konna on toisten sankari, kuikuili tätä maailmaa sitten kuinka puolueettoman suodattimen kautta tahansa. Mutta joulu aloittaa läjtölaskennan. Se on tällä hetkellä se suurin lohtu. Sekä ikävän karkottaja.

Yksi asia ei adventista huolimatta koskaan muutu. Tekopyhyyden ja moralisoinnin ehtymätön lähde alkoholi. Me suomalaiset otamme sen perin vakavasti, olemme sitten viinalle persoja tai emme. Tarvitaan alinomaa uusia lakeja, vuoron perään veronkorotuksia tai laskuja, ohjeistusta, valistusta, valitusta ja kauhistelua, koska meillä on itsestämme semmoinen käsitys, ettemme osaa viisasta juomaa käyttää. Jälleen on uusi alkoholilaki tekeillä. On erikseen niin sanottu eurooppalainen, sivistynyt juomakulttuuri hillittyine viininlipittämisineen ja toisaalta kotimainen, jossa annetaan mennä vaan kurkusta alas vaikka viimeiset siemenperunat, kun alamäki alkaa. Itsekään en kuppiin sylje mutten sen puoleen moralistien marinaakaan puolla. Poliitikkoja kun kuuntelee, saa vaikutelman, että perustallaajan tissuttelu on traagisempaa kuin nk herrojen ruhtinaiden porsastelu. Perusteena etupäässä, että kun se tavallinen palkantuhlaajien keskusliiton jäsen ryyppää itsensä sairaaksi ja hautaan jo hyvissä ajoin ennen keski-ikää, niin voi sitä tekemättä jääneen työn määrää, joka on yhteiskunnalle kalliiksi käynyt. Ei siinä kuitenkaan mitkään pykälät auta. Kyllä tämäkin asia lähtee lopulta yksilöstä itsestään. Usean muun asian tavoin. Jokainen päättää itse tykönään mitä elämälleen tekee itselleen. Että ottaako. Vaan jos otat, niin... anna mullekin. Muistakaa pysyä kiireisinä.

Hyvää talvisodan syttymisen vuosipäivää 30.11 toivottaa Uuno Hiukka

perjantai, 28. lokakuu 2016

Kohden uusia pettymyksiä, uusia umpikujia

Päinvastoin kuin edellisenä, niin tänä vuonna olen huristellut blogissa melko kiivasta faarttia. Kenties sen muutkin ovat merkille panneet. Kiintoisaa havaita. Lähestulkoon ainoana aktiivikirjoittajana en ole osannut tuntea oloani hylätyksikään. Tänään, tässä ja nyt voin kuitenkin huojentuen todeta, että olen päättänyt kiireiden osaltani päättyneen. Lokakuu ja vuosi ylipäätään on loppusuoralla, tahti harvenee sitä mukaa kun kortilla ovat aiheetkin, joita en todellakaan mistään paljouden riemusta makuuta "varastossa".

Loppusuoralle kaartuvat myös nuo Yhdysvaltain pressanvaalit. Ne ovat syystäkin olleet tapetilla 2016. Ensinnäkin koska virkaansa nähden nuorekas. tarmokas ja siitä kunnialla suoriutunut Barack Obama jättää tehtävänsä. Toiseksi, että tilalle saapuu jompikumpi paljon vanhemmasta ja uskallanpa todeta, häntä kehnommasta ehdokkaasta. Kovasti ovat itseään jalustoille nostanneet nämä Trump ja H.Clinton ja sontaa on viskelty. Enemmän kuin "laki sallii".

Kolmanneksi, koska Yhdysvaltain merkityksen ainoana supervaltana huomioon ottaen samalla kertaa valitaan uuttaa suuntaa sekä johtajuutta koko maailmalle.

Maanantaina oli YK:n päivä. Mikäli tarkkoja ollaan, sen pitäisi määrittää, mihin suuntaan mennään, minkälaisilla eväillä ja moraalilla. Sen asemesta se on alkanut muistuttaa yhä enemmän ja enemmän Kansainliittoa, surullista lyhytikäistä edeltäjäänsä, joka kuriositeettina kerrottakoon aikoinaan päätti Ahvenanmaan kuulumisesta Suomelle eikä Ruotsille. Se ei loppunsa edellä kyennyt estämään maailmansotaa 1939, vaan hajosi omaan tehottomuuteensa ja mahdottomuuteensa. Samoin ei YK ole pystynyt viemään ihmiskuntaa pois helvetistä, vaikka niin sen pääasiallinen tehtävä perustettaessa lanseerattiin. Silti tai sitäkin suuremmalla syyllä on sen puolesta liputettava.

Ympäri maata on ollut meneillään suorastaan häiritsevä pelleilmiö. Lapsia ovat pelotelleet jos jonkinmoisiin naamioihin verhoutuneet koijarit, joiden vaikuttimista ei ole tietoa. Tuntuu, kuin luontoaktivistit olisivat tulleet päästäneeksi suomalaiset politiikot vapauteen, sillä muista instituutioista poiketen, luovat suomalaiset politiikot itse oman komiikkansa,  kuten Spede Pasanen on tokaissut.

Eilenkin puhuivat televisiossa toistensa päälle minkä ehtivät, en sitä tosin katsonut, mutta en ole enää pitkiin aikoihin ihmetellyt, ettei enää uskota äänestämiseen.

Täydellistä yhteiskuntaa ei varmaankaan koskaan tullaan luomaankaan minnekään kolkkaan. Onhan noita aatteita ollut maailma väärällään, mutta niihin uskovat pääsääntöisesti luovuttavat henkisen suvereniteettinsa toisten, joskus hyvinkin epäilyttävien hemmojen käsiin. Ihmisyksilön paras avu on olla oman onnensa seppä.

Ajatella itsenäisesti ja ajatella tietysti toisiakin. Paras vakaumus on se, kun ei ole vakaumusta ensinkään.

Uuno Hiukka Koskella Tl 28.10.2016