Kirjoittaessani tätä on kylmä, tammikuinen ilta. Tarkkaan ottaen minulla ei ole kylmä; haistan kylmyyden seinien läpi. Olen oppinut yhdistämään pakkasiin tietyn tuoksun. Se muistuttaa vähän savun hajua. Siinä on samanlainen terä. Samalla se on mieto, tuskin havaittava, kuin kaukaisen nuotion ohut katku. Tuoksu voi johtua siitä, että ihmiset lämmittävät enemmän. En tiedä.

Tällaisena iltana istun yksin vinttihuoneeni lämpimänkeltaisessa valossa ja keitän teetä yhä uudelleen. Olen ostanut kaksi kiloa omenoita. Ne punoittavat keittiössä muovisen verkon alla, lapussa lukee Deutschland, syön yhden, ehkä teen huomenna omenapiirakkaa kahdesta tai kolmesta. Kämppäkin lämpenee samalla. Minulla on ikävä jotakuta, mutta en tiedä, ketä. Ehkä Villeä.

Olen kirjoittanut aamusivuja nyt kolmatta kuukautta. Hassua niissä on, että vaikka sivut ovat vapautta, ne vastaavat elämänhallinnan ja järjestyksen tarpeeseen. Kun tärkein alkaa hahmottua, kirjoitan sen aamu aamulta kirkkaammin. Päällekkäisten, lomittaisten ja peräkkäisten tapahtumien sykeröstä erottuu punainen lanka, hetkien sarja huomioni polttopisteessä, katseeni matka. Minä päätän, mikä on tärkeintä. Alan nähdä, miten kaaoksesta siivilöityy tarinoita.

Olen vasta hiljakkoin alkanut tajuta, että pelkkä elämä ei synnytä minkäänlaisia tarinoita. Mitään pysyvää tai jatkuvaa ei ole - uusi hetki vain rakentuu entisen aineksista. Kymmenen vuoden päästä minäkin olen toinen. Tarinoille tarvitaan kertoja: olento, joka antaa asioille ja tapahtumille persoonallisen merkityksen, luo merkityssuhteita, nostaa esiin jatkumoita. Sitten kertoo niistä. Ainakin hiljaa itselleen, muistojen ja unien kautta. Itseasiassa teemme sitä jatkuvasti: identiteetin eheys on riippuvainen tarinoista. Minä, se, joka säilyy, on tarinoissa; se, mitä nostan esiin kaaoksesta, on minua. Ilman kertomista ei minunkaan tarinaani ole.

Kertojalla on suuri merkitys. Kertojalla. Sinulla. Arvosta kokemustasi, ihminen. Tästä Essikin puhui joskus: tärkeintä on katseesi maailmaan. Ympäröivä maailma on vain pyörteilevä kuvien lähde. Kun näen, näkemiseen sisältyy kaikki, mikä on minua: huomioni ohjautuu tiettyihin asioihin, ja silmänräpäyksessä luon persoonallisen, itselleni ominaisen tunnesuhteen niihin. Intohimoinen, kiinnostunut, välinpitämätön. Kuvaan olentoja, esineitä, paikkoja ja tunnelmia juuri minulle ominaisella tavalla. Pyöreä, aava, melankolinen. Toteudun minuna ja maailma toteutuu minulle joka hetki katseeni poimimassa tarinassa.

Siinä kaikki tällä erää. Yö on sinistynyt ja sitten mustunut. Käyn raottamassa verhoa: mies ei seisoskele tiellä. Viime viikolla joku, mustavaatteinen, viipyi kauan tuijottamassa ikkunaani. Siksi lukitsen oven nytkin. Joskus yöllä minua pelottaa vähän, pimeäkin, niin etten sammuta yövaloa. Syön omenan. Nyt tajuan, kenelle kirjoitin. Et voi tietää, oletko se sinä. Mutta ole hyvä: sinun vuorosi kertoa minulle.


Edith