Hupsista. Uuno on jo kolmenkymmenenkahdeksan. Piti rustata "pakina" jo viime kuussa, vaan ajoin niin sanoakseni hidasta hevosta ja se lykkääntyi. Siinä sen taas huomaa, miten verkalleen ja nopeasti päivät ehtyvät. Sitä luulee aikaa olevan liiankin kanssa mutta vähiin vaan kaikki käy. Ja elämä näpäyttelee matti myöhäisiä.

Näin jokin aika sitten Vadelmavenepakolaisen, sen Miika Nousiaisen esikoisromaanin pohjalta tehdyn rainan, jossa päähenkilö suomalainen Mikko Virtanen kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen. Hän haluaa ruotsalaiseksi, maksoi mitä maksoi. Lopulta miehen käy niin kuin odottaa sopii, hän pelkästään löytää suomalaisuutensa uudestaan.

Tällaisiin "kansalaisuustransvestiitteihin" tuskin törmää oikeassa elämässä, silti jo silkka mahdollisuus pistää ajattelemaan meidän suhtautumista Ruotsiin ylipäätään. Maahan, joka ei millään muotoa ole vihollisemme vaan eemme toisaalta koe ystäväksikään. Onko ruoho todella vihreämpää Pohjanlahden toisella puolen? En jaksa enää tällä iällä uskoa, että kyse on kateudesta, siitä pääsimme yli jo 90-luvun puolivälissä, kuitenkin aika ajoin ilmaantuu eteemme seikkoja, joita emme voi kuin ihmetellä. Missä menee Ruotsi, seuraako Suomi aina vanavedessä kuin matkiva apina vai liekö meillä vaihtoehtoiset polkumme.

En ole käynyt kuin Tukholman satamassa kääntymässä, joten sen konkreettisempaa kosketusta minulla ei länsinaapuriin ole. Johtopäätelmissäni olen siitä huolimatta tullut tuloksiin, että on olemassa kaksi Ruotsia. Ensinnäkin semmoinen Astrid Lindgrenin aina iloinen ja inhimillinen satumaa. Peppi Pitkätossun, Vaahteramäen Eemelin ja Alfons Jokisen sanoisiko sosiaalidemokraattinen lintukoto, jossa kaikki osallistuvat, voittavat ja elävät täyttä ja onnellista elämää, vaikka joskus taivaan rantaan jokunen mustempi pilvenreunus työntyisikin.

Toiseksi on päinvastainen Henning Mankellin, Stieg Larssonin sekä muiden mainetta niittäneiden dekkaristien Ruotsi, jossa arkipäivää ovat raa'at henkirikokset, törkeät salaliitot ja valtion perustuksia ravisuttavat skandaalit. Niin, olisi suurta valhetta väittää, etteikö Ruotsillakin olisi omat sisäiset ongelmansa ja kansalliset traumansa.

Suomi ja Ruotsi olivat vuosisatoja sama valtio. 1600-luvulla jopa eurooppalainen suurvalta, joka historian vaihe tulee useimmiten sivuutetuksi tai unohtuu tyystin. Tosin Suomi oli siinä yhdistelmässä vain joukko maakuntia, ilman minkään laista autonomiaa saati vähäisiäkään itsenäisyyspyrintöjä. Meille merkitsi tuo aika lähinnä lähtöjä kaukaisille taistelukentille sotimaan ja verorasituksia. Käytännössä siis oman onnemme nojassa.

Välistä rellesti täälläkin vieraita miehitysjoukkoja. Ohessa nälkävuodet ja kulkutaudit kylvivät tuhojaan. Yleisenä historian tulkintana onkin voimaan jäänyt, ettei Suomi juuri hyötynyt osana Ruotsin ajan myötä pirstoutunutta valtakuntaa. Kun Suomi siirtyi 1809 osaksi Venäjän keisarikuntaa, käynnisti sen kaksi kehitysvaihetta. Suomesta tuli autonomia ja runsas sata vuotta myöhemmin uusi ja todellinen kansakunta Euroopan kartalle. Kutistunut Ruotsi sen sijaan muuttui 1800-luvulla uudenlaiseksi pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi. Se ei esim ole sotinut yli 200 vuoteen.

Eräässä seikassa Suomi jotenkin yllätti Ruotsin ja aika lailla myös minut. Kumpikin liittyi EU:hun samaan aikaan, mutta Suomi siirtyi markasta euroon ja Ruotsi pysyi kruunussaan. Sukkelaa on se syystä, että me suomalaiset olemme miltei poikkeuksetta olleet aina niitä muutosvastarintaisia metsäläisiä ja Ruotsi puolestaan purjehtinut kaikkeen uuteen ennakkoluuluttomasti ja eturintamassa. No, nyt joka tapauksessa taas mäkätetään, jotta tuo kruunussa pitäytyminen on pelastanut Ruotsin, kun sen taloudella hyvin pyyhkii ja Suomi kyntää pohjalukemia.

Epilogina ei auta kuin ihmetellä ja nostella kulmiaan. Yhdistäviä tekijöitä taitaa sittenkin olla enemmän kuin erottavia. Mutta yksi nahoissa tuntuva ero on ja pysyy ikuisesti. Nimittäin kieli. Suomessa jaksetaan rutista pitääkö tuota toista kotimaista opettaa koulussa vai ei. Sen puoleen ei Ruotsissa ole suomen kielellä erityisasemaa ollenkaan.

Uuno Hiukka Koskella Tl 1.2.2017