Kävimpä tännään Limingassa. Kävin siellä haistelemassa, maistelemassa uutta ilmapiiriä, näkymää. Ihmisiä.
Lähdin sinne isän kyydillä, ja olin hermostunut kuin mikä. Vatsanpohjaa kipristeli ja kutitteli, tuntui tyhmältä. Kiroilin peilin edessä.
Kun astuin autosta pois, ja näki vanhat, samat ja tutut (?) näkymät, kääntyi suu pöljään virneeseen. Poskipäät.
Olin tullut kotiin. (?)

Hymy kutitteli poskipäitä, ja punotti. Vatsanpohjaa kutitti. Yritin raahata omaa värikästä olkalaukkuani matkalla vanhaan samaan tuttuun. Aurinko paistoi. Erilai.
Tunnelma oli, mutta erilainen.
Ohitin sillan, vihreää lehtiä. Hitto, nyt sitä mennään, tuumasin ittekseni ja kävelin pihaan, varmoin reippain askelin.
Siellä oli ovi auki ihan sepposen selällään! häh, ajattelin mitäs nyt tämmöstä, menin sisälle.
varovaisesti...
Essi oli siellä, selkä minuun päin, hymy.
Essi kääntyi, lähes heti ja iso hymy "Mooooi" Hali.
Hän usutti minulle paikkaa sohvilla, ja oisin mennyt vaikkei ois usuttanutkaan. Tuttua oli, mutta tilavaa, huomattavasti enemmän. Olivat kuulemma jumpanneet.
Selema, ajattelin.

Oskari oli ainut jonka tunnistin. Muut kattoivat hiukka pöljänä, hämillään? Ei reaktiota. Ei hyvä.
Hyvä etten loukkaantunut. hehe. (kummää astun huoneeseen, niin se on reaktio oltava - sen verran huomiokipeä, häh)
Esittelin sitte itteni. Virnistelin. Yritin näyttää luontevalta, mukavalta.
Hyppäsin mukavasti vanhalle tutulle sohvalle, ja otin takkia pois. "Hei!", sanoin, ja jotain. Yritin kattella kaikkia silmiin, ja saaha jotain vaikutelmaa, jotain mitä tahansa.
Ei paljoa hymyjä, ihmettelin. Nuoret...
Selittelin siinä jottain pöljää itestäni, ja yritin olla kotoisasti ja. Essi tapitti, linjalaiset tapittivat. Hämmentyneet, nuoret. Ei kysyttävää -kellään. höh.

Essia jakoi lapsille, linjalaisille tehtäviä. Tapitin. Ymmyrkäisenä. Kattoa, seiniä, maalauksia, uusia.
Ihimisiä.
Oli hölmöä, mutta kodikasta. Tuttua, erilaista.
Essi kysyili jotain, ja vastailin. Naurettiin. Emmuista enää että mille, mutta.
Essi ehotti että jos siirtyisin muusaksi heille. Ajatus virnistytti. "Jos sillä saa velkansa maksettua."

"Tai alastonmalliksi?" - EIHITTO ei ikinä perkele, kuulu spontaani vastaus.

"Saat olla hiljaa ja kaunis" - Ei luonnistu kumpikaan.
Naurettiin.
--
Päivä oli kirjoittajalinjalaisilla loppuillaan. Kahvitauko alkoi, ja ajattelin itteki lähteä hiiviskelemään pikkuhiljaa niille suuntamille, pummimaan ilmaiset.
Lähin siinä sitten, pikkuhiljaa, jahka olin rönöttänyt sohvalla tarpeeksi, ja ymmyrkäisenä pällistellyt ympärille, ja keittänyt kahvit (oli tylsää).
Oletin, että Essi olisi halunnut rupatella jostakin- ei halunnut.

Viittasin Essiin, kerätessäni kamppeita, ja tarkistaessa kännykkää kun yritän syödä aikaa:
"Niin, tuutsää nytten, vai..." "Eikumä lähen kotia ihan justiisa."
Röhnötti sohvalla, laiskasti. Niin ku kuka tahansa tuollaisena rentona laiskana päivänä.
"Joo, no mää varmaan lähen tästä sit nytten, ja mää tuun moikkaan... Saako halata?"

Saa. Tottakai saa, Essi sanoo, ja nousee ylös.
Halaa. Hellä rutistus. Hädin tuskin ees tuntuu, mutta vähän pidempi, mitä eka.
Essistä kuulemma kivaa, kun ihimisiä käy. Kiva.

Nyökkäsin, hymyilin leveästi, ja hei. Lähdin kahville.
Juoksin ulos, aurinkoon.