Kuten ketä tahansa saattaisi tykönään todeta, on William Shakespeare kai aina ajankohtainen. Ei vain siksi, että kuolemastaan tulee hiipuvana vuotena kuluneeksi tasan 400 vuotta (1616). Hän oli muuten kuollessaan vain 52-vuotias, eli nykyajan normeissa meni ennen aikojaan, mutta renessanssin aikana ihmiset kuolivat nuorempina, koska oli niin paljon sairauksia, nälkää, väkivaltaa, ruoka oli huonompaa ja sotia käytiin yhtenään - ja tietysti tuo kaikki maailmallinen taakka on mahdutettuna näytelmiinsä kuten niihin tunnetuimpiin, Hamlet, MacBeth, Romeo ja Julia etc. Näytelmien rinnalle nousevat sonetit ja muut runot.

Hänen yksityisestä elämästään tiedetään melko vähän.

Shakespeare yhtäkaikkisuudessaan toimii siltana itseään edeltäneen ja jälkeensä tulleen kirjallisuuden välillä. Hän tulkitsi antiikin Roomaa Caesareineen siinä missä mätää Tanskanmaata ja kotimaansa Englannin perivihollista, Skotlantia. Lyyrinen vuoropuhelu kantaa pitkälle vuosisatojen läpi. Kotimaisista tekijöistä tulee mieleen Aleksis Kivi. Nummisuutarit till exempel. Ainakin Kivi tiettävästi luki ja tutki Shakespearea tiiviisti lyhyen uransa aikana, vaikkei tietenkään suoraan mitään vaikutteita ottanut.

Suomessa Shakespeare onkin aiheuttanut päänvaivaa etupäässä suomentajille. Veijo Merelle tai Paavo Cajanderille. Englannin kieli on toki helppo kun sen osaa mutta kaunokirjallisessa  muodossa muuttuu hyvinkin äkkiä haastavaksi.

Syystä ja toisesta on kyseenalaistettu, olisi tämä yksi kaiffari voinut yksinään sellaista määrää tuotantoa suoltaakaan. Joskus puhutaan useammasta tekijästä. Jopa on väitetty Englannin silloisen kuningattaren, Tudor-sukuisen Elisabet Ensimmäisen muiden muassa talkoihin osallistuneen, vaikkakin on hyvin epätodennäköistä, että semmoinen sydämensä kovettanut nainen olisi mihinkään niin syvällisyyttä ja herkkääkin luonnetta vaativaan työhön kyennyt. Mielikuvituksesta nyt puhumattakaan.  

Yle Teemalla hiljattain esitetty Ontto Kruunu-sarja kertoo viidestä kruunupäästä. Heikoista, vahvoista, kohtalokkaistakin hallitsijoista. Niissä historialliset tosiseikat eivät niin pidä paikkaansa eivätkä siten aina tee oikeutta oikeille, eläneille, valtikkaa heiluttaneille esikuvilleen, mutta kun nuokin näytelmät aikanaan rahvaan eteen tuotiin, se oli heille täyttä todellisuutta ja historiaa. Eiväthän maallikot siihen aikaan historiaansa tunteneet saati lukeneet, semminkin kun useat eivät edes lukutaitoa omanneet.

Näyttelijöille Shakespeare on melkoinen korpi raivattavaksi vaan myös suuri kunnia, joka halutaan koluta läpi parastaan pannen ja ammattitaitoisesti. Erityisen mainittavia Shakespearerooleistaan ovat edesmenneet suuruudet Richard Burton ja Sir Laurence Olivier, kuten myös lähinnä elokuvanäyttelijänä mainetta niittänyt Al Pacino, joka työsti männä vuosina Rikhard Kolmatta, en muista näyttämölle vaiko televisioon, mutta dokumenttielokuva siitä projektista on olemassa.

Niin , ja juuri tuo Rikhard Kolmas tuli Teemalta viime lauantaina. Se onkin oivallisen kuvaava näyte Shakespearen tyylistä. Julma ja verenhimoinen, ulkoisesti kyttyräselkäinen ja epämuodostunut ihmisolento, jolle murhat ja petokset ovat arkista työtä matkalla valtaistuimelle. Jopa alaikäiset veljenpojat ja oma puolisokin joutuvat uhreikseen. Lopulta hän kohtaa voittajansa Bosworthin taistelussa (käytiin 1485). Sinänsä urheasti taistelleena päätyy hän hevosensa kuoltua maahan kuraan rypemään ja viimeiseen epätoivoiseen oljenkorteensa tarttuvana huutaa hokien:

"My kingdom for the horse, valtakuntani hevosesta", ennen kuin kaatajansa Henrik Tudor lävistää rintakehänsä keihäällä ja painaa tohinassa kentälle pudonneen kruunun omaan päähänsä, päättäen samalla Ruusujen sodan. 

Uuno Hiukka Koskella Tl 29.8.2016